Yksi Suomen kuuluisimmista poliiseista varasti lapsena, jotta sai rahaa ruokaan – Äidin kuolema lapsuudenkodin tulipalossa oli Jari Kinnusen pelastus: “Jos en olisi poliisi, olisin rosvo” | MTV Uutiset
8:45Rikosylikomisario Jari Kinnunen on yksi Suomen tunnetuimmista poliiseista. Videolla hän kertoo, kuinka entisestä ongelmanuoresta tuli virkavallan edustaja.
Julkaistu 12.04.2020 06:47
Sanni Mattila
sanni.mattila@mtv.fi
Rikosylikomisario näki ja koki nuoruudessaan niin paljon väkivaltaa, että halusi poliisiksi uhreja auttaakseen. Vuosikymmenten aikana hän on huomannut kylmäävän muutoksen tietyissä rikoksentekijöissä.
Kotkan Karhulassa sijaitsevaan Lempisen kauppaan oli murtauduttu. Puurakennuksen seinustalla lojui särjetyn ikkunalasin kappaleita. Maassa ja kaupan ikkunapöydällä näkyi pieniä kengänjälkiä.
Alakouluikäinen pikkupoika istui rappukivetyksellä ja tarkkaili kaupalle hätyytetyn poliisipartion toimintaa. Paikallinen rikostutkija ei aikaillut päätelmissään.
– Kerros, kenen kanssa olet täällä ollut! hän ärjyi samalla, kun nosti pikkupojan kaupan takahuoneen seinälle.
Jari Kinnusen lapsuus 1960-luvun Kotkassa oli levotonta aikaa. Toisinaan perheen kuopus lähetettiin viemään rahaa ja tupakkaa putkaan päätyneille tuttaville.
Kerran yksi heistä, Karppa, joutui pidätetyksi. Poliisimies avasi putkan oviluukun. Pikkupoika kurkisti sisään ja hätkähti.
Karppa kyyhötti putkan nurkassa siniseksi hakattuna ja väitti kaatuneensa portaissa. Poliisi käski poikaa lopettamaan turhanpäiväiset kyselyt.
Läpi harmaan kiven
Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin Tampereen pääpoliisiasemalla toimistopöydän takana istuu yksi Suomen kuuluisimmista rikospoliiseista ja tutkinnanjohtajista.
– Nuoruudessani meno poliisissa oli tosiaan aika villiä. En mä sieltä ketään idolia saanut. Pikemminkin päinvastoin.
Rikosylikomisario Kinnunen, 59, johtaa Sisä-Suomen poliisilaitoksen keskitetyn tutkinnan Pirkanmaan yksikköä. Kun Pirkanmaalla tehdään raakoja rikoksia, Kinnusen nimi nousee lähes poikkeuksetta uutisiin.
Toimistokäytävän varrella, suljettujen ovien takana huhkii monikymmenpäinen tutkijatiimi, joka ratkoo rikoskirjoa huumeista väkivaltaan, ympäristörikoksista lasten hyväksikäyttöihin ja kunnianloukkauksiin.
Kahvihuoneen pöydän ääressä manataan porukalla rikoksentekijöiden häikäilemättömyyttä tai uhrien kohtaloita.
Vaikeinta heidän on hyväksyä lapsiin kohdistuneita rikoksia.
Yksi Suomen kuuluisimmista poliiseista varasti lapsena, jotta sai rahaa ruokaan – äidin kuolema lapsuudenkodin palossa oli Jari Kinnusen pelastus: "Jos en olisi poliisi, olisin rosvo"
Yhden tutkijan pöydällä on tavallisesti kymmeniä juttuja, mutta esimerkiksi huumetutkijalla määrä voi kivuta jopa viiteen sataan rikosten yleisyyden vuoksi.
Kinnunen kutsuu itseään orkesterinjohtajaksi.
– Mun täytyy luottaa tohon mun porukkaani. Heidän kanssaan on helppo toimia. Niiden kanssa pääsee vaikka läpi harmaan kiven. Pitää vain tietää, kuka on hyvä missäkin.
Tutkinnanjohtaja varmistaa, että tiimi voi tehdä työnsä mahdollisimman kyvykkäästi. Kinnunen arvioi "mitä hyötyä mistäkin tempusta on" rikoksen selvittämisen kannalta ja hankkii tarvittavat luvat esimerkiksi kotietsintöihin, telekuunteluihin ja muihin pakkokeinoihin.
Töitä riittää. Sisä-Suomen poliisilaitoksen alue on asukasmäärältään Suomen suurin. Eteläisestä Pirkanmaasta Jyväskylän seudulle saakka ulottuvalla alueella on lähes 800 000 asukasta.
"Emme me kakkukahveja juo"
Kun alueella tapahtuu henkirikos, Pirkanmaan tiimi läväyttää muut mapit kiinni ja kohdistaa kaikki voimansa tutkinnan käynnistämiseen. Alkuvaiheessa rikoksesta yritetään kääntää joka ikinen kivi.
Näin tapahtui heti alkuvuodesta, kun keski-ikäinen mies murhattiin Tampereen Vasaratiellä. Ensimmäisinä päivinä murhatutkinnassa oli kiinni useita kymmeniä poliiseja, lopulta kolme.
– Henkirikoksissa meidät mitataan tosi tarkasti niin median kuin yleisönkin silmissä. Poliisin tehokkuutta arvioidaan siinä, kuinka paljon väkivalta- ja henkirikoksia kykenemme selvittämään, Kinnunen toteaa.
Törkeimpien rikosten tapahtumapaikalle hän lähtee aina. Teknikkojen kanssa tarkasteltavat verijäljet ja luodinreijät kertovat omaa tarinaansa tapahtumien mahdollisesta kulusta. Usein aikaa menee monia tunteja.
Vaikka johtolankoja ei löytyisikään, turhautumiselle ei saa antaa valtaa.
Poliisin näkökulmasta paras palkinto on, kun juttu ratkeaa, etenee käräjille ja oikeus toteutuu.
– Emme me kakkukahveja juo, kun joku joutuu linnaan. Mutta meille on voitto, kun asiat etenevät oikealla tavalla, poliisin hankkiman näytön perusteella. Ei se mitään rakettitiedettä ole.
Kinnusen sanonta kuuluu, että ellei hän olisi poliisi hän olisi rosvo. Jotta rajunkuuloisen väitteen voi ymmärtää, pitää palata hetkeksi Kinnusen lapsuuteen Kymenlaakson merimaisemiin.
Ryyppyputket päällä
Kotkassa lapsuudenkodissa virtasi viina. Isä joutui rattijuopumuksista vankilaan ja useita vuosia vanhempi isoveli oli jo löytänyt paikkansa pikkurikollisten piireistä.
Alakouluiässä Kinnunen piti vahtia, kun isoveli kavereineen kähvelsi yön sylissä milloin mitäkin irtainta.
– Siihen aikaan oli vielä lasten kesäsiirtoloita. Isommat lapset pääsivät sinne. Minä olin yksin kotona. Vanhemmilla saattoi olla pitkät ryyppyputket päällä, ja jostainhan piti saada rahaa sapuskaan. Sitä sai varastamalla jotakin. Tavaraa sai vietyä osto- ja myyntiliikkeisiin. Ja niin päästiin taas päivä eteenpäin, Kinnunen kertoo.
Huolehtivaiset lähisukulaiset olivat pikkupojan onni.
Täti, mummo ja seurakunnan saarnaajana työskentelevä pappa asuivat samassa kaupungissa. Heidän luonaan elämä oli normaalia ja turvallista, kotona kaikki räikeällä tavalla toisin.
– Kun ukko palasi Konnunsuolta vankilareissulta, varsinainen perhe-elämä alkoi mennä suoraan sanoen päin helvettiä. Kuudesta yhdeksään ikävuotta sain mennä ja tulla ilman erityisiä rajoitteita. Ei ollut perhe-elämää, jossa olisi ollut sääntöjä.
Tuli tuhosi kodin
Alkuvuodesta 1973 tapahtui tragedia, jota Kinnunen kutsuu pelastuksekseen. Kotona Kotkansaarella syttyi tulipalo, jossa äiti menetti henkensä.
12-vuotias Kinnunen kävi liekkien tuhoamassa kodissa hakemassa pois mitä jäljellä oli. Paikallislehti uutisoi, että tulipalo olisi saanut alkunsa olohuoneen öljykamiinasta.
– Sen verran pikkupoikakin ymmärsi palonsyyn tutkinnasta, että palo ei todellakaan ollut alkanut olohuoneesta, vaan makuualkovista. Se oli täysin tuhoutunut, Kinnunen sanoo.
– On raaka tosiasia sanoa näin, mutta jos äiti ei olisi kuollut, elämästäni olisi saattanut tulla ihan toisenlainen.
Kinnunen sijoitettiin tätinsä perheeseen. Yhteydet vanhoihin kaveripiireihin katkesivat. Kinnunen työskenteli maalarin apupoikana, löysi tyttöystävän ja alkoi urheilla. Nyrkkeilysalista tuli toinen koti, valmentajasta esikuva.
Nuoruudessa nähty ja koettu väkivalta oli yksi suurimmista sysäyksistä Kinnusen ammatinvalinnalle. Poliisina hän pystyisi vaikuttamaan uhrien asemaan, nuori mies ajatteli.
Kinnunen valmistui 1982 ja sai heti töitä passipoliisina Helsingistä. Passien kanssa työllä ei ollut tekemistä, vaan nimitystä käytettiin yleisen järjestyksen perään katsoneista poliiseista.
80-luvun alussa Helsingin poliisin voimavaroja käytettiin eri tavalla kuin nykyisin. Kinnusen kauhuksi jokaisen passipoliisin kohdalle osui kuusiviikkoinen työjakso, jonka aikana pidettiin silmällä suurlähetystöjä helsinkiläisillä arvoalueilla.
Pelkkä ajatus pitkästyttävästä vartiointirupeamasta sai hänet tuskastumaan.
– Minulla kävi onni. Pääsin Kotkaan töihin juuri ennen kuin olisi tullut oma vuoroni kärvistellä vartiossa. Onneksi pääsin pois, sillä olin noihin aikoihin aika vilkas ja aktiivinen.
Kotikaupungissa uudella työpaikalla odotti sama rikostutkija, joka kovisteli Kinnusta pikkupoikana Lempisen kaupan takahuoneessa.
Neljä vuotta myöhemmin Kinnunen siirtyi Kotkasta töihin Tampereelle. Kun hän keväällä 1986 asettui ensimmäistä kertaa työhuoneeseensa, ylikonstaapeli pamautti pöydälle paksun nipun ratkaisemattomia pikkurikoksia. Niiden tutkinta piti päättää.
Kinnunen takoi vanhasta kirjoituskoneesta ulos saman tekstiliuskan tuhansia kertoja:
Toistaiseksi kaikkien käytettävissä olevien toimenpiteiden tultua suoritetuksi, juttu jätetään toistaiseksi vastaisen varalle.
Vähitellen työ virkamiesslangisen näppäilysavotan parissa väistyi. 1994 Kinnunen nimitettiin komisarioksi järjestyspoliisiin. Välillä hän lähti ulkomaankomennuksille YK:n ja EU:n kriisinhallintatehtäviin.
Vuosituhat vaihtui. Koskaan aiemmin Kinnunen ei ollut työssään pelännyt henkensä puolesta.
Kunnes hän helmikuussa 2000 saapui sodan runtelemaan Kosovoon.
Verinen työhelvetti
Pienessä balkanilaisessa valtiossa oli käyty albaanien ja serbien välistä veristä kamppailua jo useita vuosia. Yhteiskunta oli romahtanut. Poliisin tehtäviä hoitivat kansainväliset kriisijoukot, koska omia ei ollut. Kinnunen teki työtä hälytyskeskuksen päivystäjänä ja kolmen kaupungin poliisipäällikkönä.
Ihmiset tappoivat toisiaan kuin kärpäsiä, kuten hän asian ilmaisee.
– Asuntoihin ammuttiin singoilla. Ne tekivät toisilleen ansoja. Pensasaita sytytettiin palamaan ja sammutustöihin menneet räjäytettiin miinoilla kahtia. Pataljoonan pojat yrittivät pitää ihmsiä elossa, mutta heitä kuoli käsiin.
Kotona Nokialla odotti vaimo ja kuusi lasta, joista nuorin oli nelivuotias. Kosovossa suomalaispoliisit tekivät ympäripyöreitä päiviä viikkotolkulla ja ilman vapaita. Silmille rävähtäneet raakuudet ja liiallinen työmäärä olivat Kinnuselle liikaa.
Vuoden päästä kotiin palasi isä, joka näki painajaisia ja voi huonosti.
– Oli se suoraan sanottuna aika paska reissu. Kotiväki oli koetuksella. Meni kolme vuotta, että toivuin Kosovon aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. Onneksi tilanne alkoi hiljalleen helpottaa.
Seuraavalle, kolmevuotiselle komennukselle Bosniaan lähti koko perhe. Samasta maasta, sarajevolaisesta pikkupuodista alkaa myös Kinnusen tunnusomaisen tavaramerkin, stetson-lierihattujen tarina.
– Vaimon kanssa pysähdyttiin hattukauppaan, ja hän antoi hyväksynnän. Nyt taitaa olla jo kolmas hattu menossa. Oli mulla baskerikausikin, mutta emäntä hävitti ne salaa, kun ei niistä tykännyt.
Kosovon-traumoista ja tyylierimielisyyksistä huolimatta sopu kotona on säilynyt jo 26 vuoden ajan. Pariskunnalla on yhteensä kuusi lasta ja kuusi lastenlasta.
Ensi viikolla Jari Kinnunen viettää 60-vuotispäiväänsä. Tutkinnanjohtajan tarkoituksena oli liueta merkkipäivää pakoon Japanissa vaihto-opiskelevan tyttären luo. Viruspandemian vuoksi kaukomatkailu vaihtui kotona oleiluun, eikä ovea kuulemma aukaista vieraille.
Rikosylikomisarion eläkepäivien alkuun on aikaa reilut neljä vuotta. Jos terveyttä riitää, hän voi jatkaa työssään pidempäänkin. Mullistavia muutoksia virkauran varrelle enää tuskin mahtuu, mutta kaikki otetaan vastaan, hän ajattelee.
Kinnunen kokee uusien poliisisukupolvien muuttaneen virkavallan työkulttuuria merkittävällä tavalla.
– Siitä kun minä tulin poliisiksi, polvi on parantunut huomattavasti. Poliisiammattikorkeakoulusta tulee työelämään pääsääntöisesti erittäin fiksua, osaavaa ja vielä mukavaakin väkeä. Kielelliset valmiudet, tietojärjestelmien käyttötaito sekä kyky tulla ihmisten kanssa toimeen ovat kovaa luokkaa. Ei ole enää patukointia, räyhäämistä, saati seinille nostelemista, hän sanoo.
Tunteettomat pahantekijät
Kokeneen poliisin mieltä kalvaa kasvava huumerikollisuus, jota anonyymi verkkokaupustelu on lisännyt räjähdysmäisesti. Hän on nähnyt työssään lukuisia kertoja, kuinka pitkäaikainen aineidenkäyttö johtaa kylmääviin tunne-elämän muutoksiin ja lopulta totaaliseen empatiavajeeseen.
– Ainahan pahantekijöitä on ollut, mutta nyt tämä systeemi on muuttunut, Kinnunen sanoo.
Kuulusteluissa osa vakaviin rikoksiin syyllistyneistä kertoo teoistaan ilmekään värähtämättä, uhrin asemasta lainkaan piittaamatta. Hengenriistoon johtanut riita voi saada kipinän täysin mitättömästä asiasta.
– Ihmisiä puukotellaan muutaman kympin takia. Kyllä rikokset ovat raaistuneet tältä osin. Myös kunnioitus vanhuksia kohtaan tuntuu kadonneen, kun mietitään petosrikollisuutta. Millään ei ole väliä, kunhan saa hankittua sen tonnin tai satasen.
Moni poliisin kanssa tiiviimpiin tekemisiin joutunut nuori on Kinnusen mukaan niin huonossa kunnossa, että elämän suunnan kääntäminen on enää hauras vaihtoehto. Monelta puuttuu turvaverkko, johon hän itse vaikeina nuoruusvuosinaan putosi. Kotkassa työskennellessään Kinnunen teki myös vapaaehtoistöitä syrjäytyneen nuoren tukihenkilönä.
Oma menneisyys on lisännyt ymmärrystä kiipeliin joutuneita nuoria kohtaan. Rikosylikomisarion ajatuksissa ihminen on kuitenkin viimekätisesti itse vastuussa siitä, mihin suuntaan hän elämänsä vie.
– Olen pari kertaa täällä Tampereellakin erehtynyt pehmoilemaan ja hommannut jopa töitä parille kaverille. Ne ovat kyllä olleet tuhoon tuomittuja yrityksiä. Toisen työura taisi kestää päivän ja toisen kolme päivää, Kinnunen puuskahtaa.
