Sihvonen: Liigan päävalmentajien asema kurimuksessa karuista syistä – ”Ymmärtävät yhtä paljon asiastaan kuin lyhtypylväät tehtävästään”

Joka kolmas Liigan päävalmentajista on saanut potkut kuluvan sesongin kuluessa: Karri Kivi, Ilves; Kalle Kaskinen, TPS; Ari-Pekka Pajuluoma, Sport; Ville Nieminen, Pelicans; ja Pekka Kangasalusta, Jukurit. Totta puhuakseni lista on karmeaa katsottavaa.

Tällä hetkellä, tätä kirjoittaessani, ei tämä ole sattumaa, että mainittujen potkujen saaneiden valmentajien seuroista neljä on sarjataulukon neljän viimeisen joukossa, pahnanpohjalta lukien: Sport, Jukurit, Pelicans ja TPS. Sen sijaan Ilves on kiivennyt peräti kolmanneksi sen jälkeen, kun ohjat Kiveltä otti Jouko Myrrä.

MTV Urheilun toimittaja Marko Leppänen kuvasi osuvasti tuossa alla olevassa jutussaan sen, miten valmentajaa vaihtaneet seurat ovat valmentajanvaihdon jälkeen suoriutuneet.

LUE MYÖS: Liiga-valmentajista joka kolmas saanut potkut – korvaajissa vain yksi superonnistuja, yksi suoriutunut edeltäjäänsäkin heikommin

On aika yleisesti tiedossa, että hyvin harvoin päävalmentajan vaihtaminen johtaa sillä samalla kaudella merkittäviin parannuksiin, mitä tulee joukkueen menestykseen. Tässä mielessä Ilves on nyt tapaus, joka koettelee, mutta samalla vahvistaa säännön.

Fanien ja sponsoreiden paine

Yhä useammin näyttäisi käyvän nykyään niin, että valmentaja saa potkut, koska ”jotain piti tehdä”. Niin seuroissa ajaudutaan ajattelemaan, ja verrattain usein kuulee väsyneen loppukaneetin, jossa tokaistaan, että ”koska koko joukkuetta ei voi vaihtaa, on helpompi vaihtaa valmentajaa”.

En ole keksinyt ensin mainitulle – ”jotain piti tehdä” – oikeastaan muuta selitystä kuin se, että seuralla pettää kantti. Ja miksi pettää? Siksi, että fanien ja kannattajien suunnalta tulee painetta. Raukkamaisimmillaan näistä ulkoisista paineista osa heitetään vielä sponsorien suunnalta tuleviksi tyyliin: ”Pääsponsoriltakin tuli sen suuntaista viestiä”.

Teen perättäisin sanoin selväksi, että keskimääräinen suomalaisen jääkiekkoilun fani, kannattaja ja sponsori ymmärtää päävalmentajan ja valmennustiimin panoksen onnistumisesta tai epäonnistumisesta suhteessa seuran kokonaistoimintaan yhtä paljon kuin lyhtypylväs ymmärtää omasta tehtävästään liikenteen valasijana. Sen sijaan fanit, kannattajat ja sponsorit osaavat kyllä lukea sarjataulukkoa, siitä ei ole epäilystäkään.

Suljetun sarjan ihanuus

Tosin seurajohdoissa ei luulisi etenkään suljetun sarjan olosuhteessa sarjataulukon olevan paniikkitekijä. Itse ovat seurat sarjan sulkeneet siltä varalta, jos eivät osaisikaan – tai aika monien osalta tulee sanoa: kun eivät osaa – johtaa urheiluseuraa riittävällä tavalla.

Yhtäällä suljettu sarja tuo jonkinlaista turvaa seuroille, toisaalla se näyttäisi aiheuttavan holtitonta ja piittaamatonta päävalmentajan valintaprosessia. Jos Liiga olisi auki, jos Liigasta olisi edes teoreettinen vaara pudota, väitän, ettei ennätysmäisen kokemattomia päävalmentajia olisi valittu viime vuosien tapaa tehtäviinsä.

Jos Liiga ei olisi suljettu, ei Jukurit olisi missään nimessä voinut korvata Kangasalustaa melkeinpä kokonaan ilman valmentajakokemusta olevalla Marko Kauppisella.

Ja käytän Kauppista vain esimerkkinä, en syytä häntä siitä, että kutsu kävi. Ja tähän kohtaan käytän omaa mukaelmaani: tilaisuus tekee varkaan – ja päävalmentajan.

Jarmo Kekäläinen sen aloitti Jokereissa

Jos pidempää kaarta haen, jotakin nytkähti silloin väärään suuntaan suomalaisessa jääkiekkoilussa, kun Jarmo Kekäläinen palkkasi aikoinaan Jokereiden päävalmentajaksi Tomi Lämsän. Siitä sitten aukesivat padot siellä täällä valmentajuuden arvostuksen laskun suhteen. Jos suomalainen jääkiekkoilu olikin ollut erittäin vahvasti siihen asti valmentaja- ja erittäinkin päävalmentajavetoista, sen jälkeen valmentajia on kävelytetty aiempaa herkemmin kalteville pinnoille ja lopuksi aivan liian usein lankulle.

Lämsän valinnasta Jokereiden päävalmentajaksi on seitsemisen kautta. Se on se tyypillinen aika ja sykli, kun asiat sitten ajautuvat päähänsä asti. Näen, että nyt ollaan seuroissa tultu valmentajien suhteen äärirajoille. Valta on siirtynyt seuroissa urheilujohtajille, joista hyvin harva kuitenkaan on tehtävänsä edellyttävällä tasolla. Aivan viime kädessä koko vyyhdessä on mielestäni kyse asetelmasta päävalmentajien asema vastaan urheilujohtajien asema.

Urheilujohtajien kokematon ja sekalainen seurakunta

Kokeneimmankin pään urheilujohtaja, Jukka Holtari, on nyt kävelyttänyt parissa vuodessa peräti kaksi päävalmentajaa lankulle. Ja vastaavasti HIFK:n urheilujohtaja Tobias Salmelainen avasi koko urheilujohtajauransa antamalla lähdöt viime kaudella Ari-Pekka Selinille. Kokeneimman ja kokemattomimman urheilujohtajan välissä on sitten hyvinkin sekalainen seurakunta ”ammattimiehiä” urheilujohtajien töissä.

Minun papereissani ainoastaan HPK:lla ja Kärpillä on urheilujohtajat, jotka ovat täysin tehtäviensä tasalla; muilla on vielä enemmän tai vähemmän petrattavaa.

Jos kohta samaan hengenvetoon on sanottava, että kyseessä on verrattain nuori ammattikunta. Pidän lukuisten päävalmentajien potkusuman eräänä juurisyynä sitä, että urheilujohtajuus on meillä vasta muotoutumassa.

Ja suljetusta sarjasta on laitettava tähänkin taas muistutus. Olosuhde on konstikas; nyt on varaa laittaa kokeeksi ikään kuin leikinpäiten päävalmentajia ja urheilujohtajia kokeilemaan, että onnistuuko se homma.

Ja kyllähän se on vieläpä niin, että jos valmentajat ja valmentajuus eivät ole täysin urheilujohtajien hanskassa, senkään vertaa urheilujohtajien tehtävä ei ole seurojen hallitusten hanskassa. Eikä suljettu sarja kiritä tietenkään hallitustyöskentelyä, jos ei markkinointiosastoakaan.

Kukaan eikä mikään kunnolla kilpaile Liigassa aitojen voittojen ja tappioiden kanssa – paitsi päävalmentajat valmennustiimeineen. Se on verinen vääryys.

Jonkin verran vastuu on jo ikään kuin kokeeksi koetellut myös urheilujohtajien tointa, siitä on viime vuosina todistettu esimerkiksi Porissa ja Turussa. Ilmeisesti ainoastaan Hämeenlinnassa on vaihdettu jopa hallituksen puheenjohtajaa, kun homma ei meinannut toimia.

Valmentajien järjestäytyminen ja tukiverkosto

Karri Kivi, Raimo Helminen ja Jussi Ahokas puhuvat jääkiekkojulkisuudessa mielenkiintoisella tavalla siitä, olisiko päävalmentajien mahdollista järjestäytyä keskenään. Kovin toiveikkaita asian suhteen ei porukka ollut. En ole minäkään.

(Keskustelu artikkelin ylälaidan videolla)

Vaikka päävalmentajien kesken vallitsee kohtuullista – alleviivaan: vain kohtuullista – kollegiaalisuutta, ovat he kuitenkin viime kädessä kovimpia mahdollisia kilpailijoita keskenään. Niin muodoin vaikkapa minimipalkasta sopiminen ei onnistune. Aina tulee olemaan niitä, jotka vetävät välistä.

LUE MYÖS: Onko SM-liigan potkusirkus ylittänyt jo hyvän maun rajan? Karri Kiveltä suora mielipide – "Jonkun pitää se hinta maksaa"

Ja olisi Liigalta liikaa vaadittu, että se organisaationa varmistaisi seurojensa valmentajille kaikissa oloissa pitävät ehdot. Nyt päinvastoin on menty huonompaa suuntaa, kun palkkauspolitiikka on suosinut koutseja, jotka ovat myyneet nahkansa verrattain halvalla.

Fakta on, että valmentajat ovat kovin yksin. Yksilöinä ja ammattikuntana. Heillä kullakin on oma epävirallinen tukiverkkonsa, usein vertaistukiverkon kautta. Seurat eivät tätä tukiverkkoa kykene juuri muodostamaan, mitäs noista mokomista palkkasotilaista, jotka otetaan avosylin ja suurin julistuksin vastaan, ja liian usein lopuksi heitetään pihalle kuin rukkaset.

Jopa Erkka!

Oma uskoni valmentajan aseman pitävyyteen meni melkeinpä lopullisesti, kun Kaskinen sai lähdöt TPS:stä. Palloseuran hallituksessa vaikuttaa kuitenkin Erkka Westerlund, jonka luulin olevan kaikissa mahdollisissa olosuhteissa päävalmentajan takuumies. Ei ollut, ja tilanne on laajasti, mikä on.

Liian monet seurat eivät tajua aiheuttavansa kesken kauden annetuilla aivan turhilla potkuilla epävarmuutta myös potkut saaneen valmentajan seuraajalle. Jos esimerkiksi Jarno Pikkaraisen, Marko Kauppisen, Risto Dufvan, kolme mainitakseni, seurat ovat antaneet hiljakkoin kenkää päävalmentajalleen, miksipä ne eivät tekisi niin myös Pikkaraiselle, Kauppiselle ja Dufvalle, tilanteen niin ”vaatiessa”. Käytännössä tällä hetkellä Liigassa melkeinpä jokainen koutsi valmentaa turhaan korostuneen potku-uhan paineen kanssa.

Kun Karri Kivi kovin ritarillisesti sanoo, että tavallaan potkut kuuluvat jo lähtökohtaisesti päävalmentajan työnkuvaan, että viime kädessä jonkun (eli käytännössä päävalmentajan) on kannettava vastuu, olen asiasta jyrkästi Kiven kanssa eri mieltä.

Ainakin jokin roti pitää olla. Mielestäni jokaisella urheilujohtajalla voi olla hihassaan yksi potkut-kortti, mutta jos urheilujohtaja ajautuu antamaan toiset, tulisi hänen mennä samalla ovenavauksella.

Kun uudet päävalmentajat menevät seuroihin, he joutuvat liian usein esittämään ammatillista luottamustaan seurajohtoa kohtaan. Se on teatteria. Nimittäin kun olen kysynyt aika monelta päävalmentajalta vuosien varrella, minkälainen pelikirjatentti piti käydä valmentajavalintaprosessin yhteydessä, käytännössä kaikki ovat vastanneet: Ei minkäänlaista! Ja saatikka, että olisi pitänyt tarkasti esitellä ja tarkastuttaa, millaisella jääharjoitepatterilla koutsi aikoo pelitapansa tuottaa.

Seuraus valmentajien osalta on, että seuroihin mennään sisälle aika kevein perustein ja sieltä saa sitten aikanaan lähdöt vähintäänkin yhtä kevein perustein.

Menen joskus myöhemmin koko tuo edellä kuvaamani ongelmavyyhden ratkaisuehdotuksiini. Tässä kohtaa tyydyn sanomaan, että olisi kaikkien osapuolten – seurojen, valmentajien ja koko suomalaisen jääkiekkoilun – etu, jos tilannetta saataisiin rauhoitettua valmentajien asemaa paremmin turvaamalla.