Jos Eurooppa ei käytä ansaitsemaansa hengähdystaukoa viisaasti ja tehokkaasti, jää torjuntavoitosta tullut helpotus väliaikaiseksi, kirjoittaa Jouko Luhtala.
Alustava Grönlanti-sopu on syntynyt. Kauan eläköön Grönlanti-sopu.
Ja näin myös tapahtuu, jos Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpia on uskominen.
Trumpin mukaan sopu se kestää "ikuisuuden" ja antaa Yhdysvalloille kaiken, mitä se haluaa.
Lisäksi "kaikki ovat tyytyväisiä" sopimukseen.
Kerrassaan upeaa.
Naton mukaan sopimuksessa kyse on Venäjästä, Kiinasta ja arktisen alueen turvallisuuspolitiikasta. Yhdysvaltojen kilpailijat siis halutaan pitää poissa Grönlannista.
Asiantuntijoiden mukaan kyse ei koskaan ollut Venäjästä, Kiinasta tai turvallisuuspolitiikasta, vaan Grönlannin mineraaleista.
Mineraaleista ei vielä keskiviikon puoleen yöhön mennessä ole kerrottu mitään. Se on petollista.
Mineraalipuheen puutteesta voi mahdollisesti tulla vielä suurikin ongelma, sillä geopolitiikassa mistään ei ole sovittu ennen kuin kaikesta on sovittu.
Silti, sovussa on ensitietojen valossa Euroopan torjuntavoiton makua.
Eurooppa reagoi Trumpin tulliuhkauksiin poikkeuksellisen terhakasti. Puheenvuoroissa oli sellaista jämäkkyyttä ja yhtenäisyyttä, johon ei todellakaan olla totuttu.
Eurooppa ja muu läntinen maailma vaikutti – vihdoin – heränneen siihen, että Trumpin ulkopolitiikka ei ole vain hassuja heittoja, vaan raakaa todellisuutta.
Vaikka Eurooppa ei ryhtynyt vielä käytännön vastatoimiin, törmäsi Trump ensitietojen valossa jonkinlaiseen eurooppalaiseen seinään.
Suvereniteetti oli lopulta sellainen kysymys, että kerta toisensa jälkeen Trumpin edessä antautunut Eurooppa kovettui.
Mahdollista, jopa todennäköistä toki on, että jollain lailla Eurooppa ja Nato jälleen joustivat. Nyt ei kuitenkaan tiettävästi nolosti notkahdettu.
Diili myös tehtiin tavalla, joka ei ole Trumpille mieluinen. Sopu kun hierottiin mitä ilmeisimmin kansainvälisen järjestön eli Naton kautta.
Natossa neuvottelu on kaukana Trumpin himoamasta maailmasta, jossa sopimukset tehdään mieluiten kahden kesken. Sellaisessa diplomatiassa supervalta Yhdysvallat on lähtökohtaisesti aina vahvemmassa asemassa.
Kiinnostavaa on nähdä, mitä Eurooppa nyt tekee ja millaiset jäljet tämä aito ja todellinen kriisi jätti transatlanttiseen suhteeseen.
Selvää on, että vaikka lähipäivinä puhuttaisiin kuinka kauniisti, ei tästä naarmuitta selvitty.
Siitä pitää huolen jo se, mitä aiemmin tällä viikolla sanottiin.
Kanadan pääministeri Mark Carney totesi kansainvälisen järjestyksen olevan "keskellä murtumaa", ei siirtymävaihetta. Murtumaa ei yksi sopu paikkaa, varsinkin kun katsoo Yhdysvaltojen harjoittaman ulkopolitiikan suurta kuvaa.
Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ehti hänkin ennen Grönlanti-sovun julkistusta antaa hyvinkin pitkälle meneviä lausuntoja.
Hänen mukaansa Euroopan täytyy rakentaa "uudenlainen itsenäisyys". Siinä järjestelyssä Yhdysvalloilla olisi varmasti nykyistä pienempi rooli.
Von der Leyenin sanat olivat osoitus Euroopan ja Yhdysvaltojen välisen luottamuksen rapistumisesta.
Sen korjaaminen ei ole helppoa, eikä Euroopalla siihen ole välttämättä syytäkään.
Presidentti Alexander Stubb linjasi MTV Uutisten haastattelussa seuraavasti: Suomen ja Yhdysvaltojen välillä tulee olemaan jatkossa asioita, joista osapuolet ovat "hyvinkin eri mieltä", mutta myös asioita, joissa "voidaan tehdä yhteistyötä".
Eurooppa todennäköisesti otti Grönlanti-asiassa torjuntavoiton, mutta diplomatialla se osti ennen kaikkea aikaa.
Jos Eurooppa ei käytä ansaitsemaansa hengähdystaukoa viisaasti ja ennen kaikkea tehokkaasti, jää torjuntavoitosta tullut helpotus väliaikaiseksi.