Toni Nieminen singahti rakettimaisesti mäkihypyn supertähdeksi kaudella 1991–92 voitettuaan 16-vuotiaana Albertvillessä kaksi olympiakultaa ja otettuaan yhden pronssin sekä saavutettuaan samalla sesongilla mäkiviikon ja maailmancupin kokonaiskilpailun voitot. Putoaminen oli kuitenkin myös nopea. Legendalla on vuosien jälkeen mielenkiintoinen teoria siitä, mikä hänen parhaan teränsä söi.
Toni Nieminen on pitkän Tulosruudun vieraana torstaina klo 22.25 MTV3-kanavalla alkavassa lähetyksessä. Nieminen antaa suorasanaisen mielipiteensä muun muassa Suomen mäkihypyn nykytilasta ja sen valmennuksesta.
Nieminen siirtyi uuteen V-tyyliin keväällä 1991 ja omaksui sen niin hyvin, että sai siitä tulevalla kaudella kilpailuetua ja pystyi urotekoihin olympialaisissa jo 16-vuotiaana.
– Olin ollut äärimmäisen liikunnallinen aina, muun muassa telinevoimistelussa koululaisten SM-tasolla mitaleilla. Liikunnallinen lahjakkuus antoi ehkä myöden oppia uusia asioita ja ehkä nopeammin kuin monen muun. Se edesauttoi sitä, että nousu maailman huipulle 16-vuotiaana oli ylipäätään mahdollista, Nieminen kertaa Tulosruudun viikon vieraana Antero Mertarannan haastattelussa.
Nuorukainen puhkui myös suunnatonta, käsittämättömäksi kutsumaansa voittamisen vimmaa, joka ajoi häntä korkeimmalle mahdolliselle tasolle.
– Muistan tänä päivänäkin, kuinka pahalle se tuntui, jos minä hävisin. Minulle kakkossijakin oli tappio. Se oli minulle jotenkin sietämätöntä. Minun oli ylipäätään tosi vaikea käsitellä sitä tunnetta.
– En ole kauhean ylpeä siitä, miten se aina purkautui. Silloin myös pistettiin välillä suksia kappaleiksi, kun häviämisen tuska oli niin vahva.
