Raakel Lignellin kolumni: Joulu on täynnä vastakohtia – valoa ja pimeyttä, äksyilyä ja aikaa rakkaille, lahjavuoria ja luottokorttilaskujen sadattelua

Joulu on valon juhla, mutta myös vuoden pimeintä aikaa. Hoppuilemme, jotta olisi aikaa. Stressaamme, jotta voisimme rauhoittua. Äksyilemme kiireessä, jotta voisimme huomioida muita. Kaamoksessa sukellamme itseemme, jotta näkisimme rakkaamme. Haluamme antaa ja luotamme myös saavamme. Jouluna korostuu läheisten merkitys, mutta yksinäisyys kirkuu liian monelle.

Joulupöytä pursuu herkkuja, jotta pyhien jälkeen voimme testata uusinta pikadieettiä. Hamstraamme kuumeisesti toisillemme lahjoja, jotta tammikuussa voimme konmarittaa ja sadatella luottokorttilaskuja. Toisilla notkuvat lahjavuoret, toisia kirvelee puute ja häpeä siitä.

Törsäävälle omalletunnolle rauha

Antamisen iloon on löytynyt uusia muotoja: erilaiset keräykset vähäosaisempien hyväksi ovat nostaneet suosiotaan mittavasti, yhä useammassa joulutervehdyksessä kerrotaan joululahjarahojen menneen hyvää jakavalle järjestölle. Näin yltäkylläisyys jakaantuu edes himpun tasaisemmin. Tai törsäilystä kolkuttelevaa omatuntoa voi näin edes hieman tyynnytellä.

Silti mikään lahjamäärä ei korvaa tärkeintä, turvallista ja rakastavaa ilmapiiriä. Valitettavasti yhden iloliemi on toisen kirous ja perheväkivaltatilastot kertovat surullista tarinaa juuri joulupyhien ajalta, yhteiskuntaluokasta riippumatta.

Ristiriitainen on Raamattukin

Jouluna juhlimme kristinuskomme perustaa, Jeesus-lapsen syntymää. Se on pääsiäisen ohella tärkein kirkollinen pyhä. Silmiini osui some-virrassa kaksi rinnakkaista kuvaa: toisessa jouluinen havuseppele, jonka alla sana ”season”, vieressä ohdakeseppele ja alla sana ”reason”.

Raamattukin tarjoilee joulun tiimoilta ristiriitaisuuksia. Jouluevankeliumi (Luuk. 2:1-20) on meille pyhä, mutta muistelemmeko kuitenkaan Matteuksen evankeliumin murhenäytelmää, jossa Herodes määräsi julmasti kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset surmattaviksi eliminoidakseen mahdollisen juutalaisten tulevan kuninkaan? (Matt. 2:16).

Selitämmekö tämän kohdan erehdyksenä tai legendana, mutta vaalimme Luukkaan evankeliumin toisen luvun alkuosaa pyhänä ja kauniina, sukupolvelta toiselle siirrettävänä kuvaelmana? Lapsuudenkodissani se luettiin aina, niin myös meillä edelleen, joululaulujen lomassa, enkelitaivaiden ja tonttupolkkien sulavassa sekasopassa.

Katso lasta

Joulujuhla on arvokas, mutta lapsekkaan leikkisä, hartauden ja ilon kudelma.

Jos oma joulu-intoilu olisi vähän notkahtanut, riittää vilkaisu lapsenlapsen silmiin: katseen kirkkaus ja riemu, odotuksen jännitys ja kaiken jouluun liittyvän ihmettely saavat keski-ikäisen ja jo vähän vaikeasti innostuvan sydämenkin sykkimään kepeämmin ja muistamaan juhlapyhän ainutlaatuisuuden. Joulun rakentamisen aiheuttaman työmäärän huokailun voi päästää ulos toisessa tilanteessa.

Kiivas ja juhlallinen jouluaatto petaa tilaa leppoisalle joulupäivälle: saa loikoilla pyjamissa, katsella rauhassa kotia joulukoristeissa, syödä valmiita ruokia, pelata lautapelejä, lukea kirjaa, torkkua villasukat jalassa, höpötellä mukavia, rapsutella koiria, ehkä käydä kävelyllä.

Ja jatkaa samaa vielä tapaninpäivänä. Jotta hetken päästä saa jo kyllästyneenä purkaa joulun laatikoihin ja toivoa joulutähtien pikaista kuolemaa, alkaa odotella lumien sulamista ja auringon sekä narsissien nousua.

Lue myös aiempia Raakelin kolumneja, muun muassa tästä:

Raakel Lignellin kolumni: Rehellisyydellä on monet kasvot

Raakel Lignellin kolumni: Miksi Tanssii Tähtien Kanssa puree suomalaisiin niin ylivoimaisesti? Mikä ohjelmassa koukuttaa?