Raakel Lignellin kolumni: Miksi Tanssii Tähtien Kanssa puree suomalaisiin niin ylivoimaisesti? Mikä ohjelmassa koukuttaa?

Tänä päivänä on suoranainen ihme, että jokin tv-ohjelma pystyy kasvattamaan katsojalukujaan. Lineaarisen television ohjelmien katsojaluvut ovat laskusuuntaisia, suoratoistopalvelut valtaavat katselutottumukset ja itselle sopivaa sisältöä valitaan itselle sopivaan aikaan. Mutta TTK kerää perheet töllön ääreen sunnuntai-iltaisin.

Tämän syksyn suoran lähetyksen katsojaluvut ovat nousseet edellisestä kaudesta lähes 14 prosenttia, jopa kanavan himoamien 10-44-vuotiaiden katsojien määrä on lisääntynyt lähes 13 prosenttia. TTK pyyhkii siis lattialta kaikki muut ohjelmat kirkkaasti. Tuotantotiimillä on aihetta kilistellä laseja.

Olen katsonut jokaisen 11 tuotantokauden lähes jokaisen jakson, lukuun ottamatta omaa TTK-syksyäni 2013. Silloin en halunnut nähdä jälkikäteen ohjelmia. Pelkäsin, että kokemani lumous särkyisi.

Mikä TTK:ssa koukuttaa?

Rakastamme kehitystarinoita. Metamorfoosi, muodonmuutos, on ollut tarinankerronnan keskeinen elementti läpi aikojen.

Miten kutkuttavaa onkaan viikoittain seurata, kun uuden tanssin parissa haparoivia askeleita ottava oppilas sitten suorassa lähetyksessä tarjoaakin upean elämyksen. Onhan se kuin sadusta, jossa haltiatar taikasauvallaan mahdollistaa mitä vain. On tähtiloistoa, kimalletta, lumoavia asuja, meikkejä, kampauksia, silmää hiveleviä vartaloita, suuria tunteita.

Kaiken takana on kuitenkin hurja määrä tahdonvoimaa, harjoittelua, rohkeutta, epämukavuuden sietoa ja rajua jännitystä. Myös siitä katsoja saa maistaa palasia inserttien avulla. Niissä saa myös ehkä uudenlaisen kuvan niin opettajista kuin tähtioppilaista.

Pieneen tirkistelynnälkään uppoavien inserttien voimin moni ei tanssillisesti niin vakuuttava tähtioppilas on ponnahtanut yleisön rakastamaksi lemmikiksi ja keikkuu yleisöäänin mukana kisassa viikosta toiseen, vaikka tuomaripisteet pitävät hännänhuippuna.

Tänä vuonna se on Pekka Pouta, aiemmilla kausilla esimerkki Kanki-Kaikkonen ja Tami. Aina tippuu "parempia" tanssijoita pari kolme, ennen kuin tälle kongi kolahtaa ja yleisö vaahtoaa, että shokkipudotus ja nyt tippui ihan väärä pari.

Mutta juuri tätä draamaahan me janoamme ja rakastamme. Ilman näitä "yllätyksiä" olisi tuskin enää ohjelmaakaan. Jostain kumman syystä tämä maskottirooli lankeaa aina miehelle. Naisen toikkarointi tanssilattialla ei selvästi puhuttele katsojia, vaikka tyyppi muuten olisi miten hauska ja naseva tahansa. Mitä tämä kertoo meistä?

Mies ja nainen

Kilpatanssi lienee yksi viimeisistä linnakkeista, joissa miehen ja naisen roolit ovat sementoidut, täysin riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta. Mies vie, nainen seuraa.

Meille pohjoismaisille naisille saattaa olla erityisen hankalaa antautua miehen vietäväksi. Olemme kasvaneet osaamaan ja pärjäämään itse. Erityisen vaikeaa se saattaa olla naisille, joille kaikki perinteisen miehen rooliin viittaava edustaa toksista maskuliinisuutta. Tanssissa naisen on kuitenkin luotettava, annettava ohjat ja heittäydyttävä vietäväksi.

Paritanssissa mies kuin mies näyttäytyy tilanteen herrana. Tuure Boelius luo uskottavia esityksiä Ansku Bergströmin kanssa, nuoresta iästään ja hentoudestaan huolimatta.

Tähtioppilaat

TTK on kokemuksena useimmille tähtioppilaille mullistava. Jokainen yllättyy tanssin kokonaisvaltaisuudesta, vaativuudesta, ihanuudesta ja oppimisen tuskaisuudesta.

Kisassa joutuu itsensä kanssa koville tajutessaan, että kehon haasteet ja lukot ehkä ovatkin mielen lukkoja. On päästettävä irti totutusta kontrollista, alistuttava pelon ja häpeän tunteille, silti jatkettava harjoittelua ja luotettava, että sunnuntaina on jotain esitettävää. Ja maanantaina taas jaksettava aloittaa koko vuoristorata alusta, riippumatta edellisen illan tuomaripisteistä ja kansansuosiosta tai sen puutteesta.

Kaikessa vaativuudessaan lähes kaikki sanovat kokemuksen olleen yksi elämän hienoimpia. Yhdyn tähän porukkaan. Harvaan ohjelmaan lähdetään yhtä avoimin mielin, valmiina käyttämään aikaa ja vaivaa, ilman mitään takeita lopputulemasta. Kutsu TTK:hon on kunnia-asia. Sen mukana tuoma julkisuus on pysynyt positiivisena kaikki nämä vuodet.

Joillekin saattaa olla yllätys, että voittaneetkaan tähtioppilaat eivät varsinaisesti osaa kilpailun jälkeen kaikkia tansseja. He osaavat yhden koreografian kutakin sorttia. Ei muuta. Mutta siitä on hyvä ponnistaa eteenpäin ja jatkaa harrastusta.

Todella moni kotisohvalla taitaa myös haaveilla tanssimisesta. Tarve tanssia on meissä taaperosta saakka. TTK:n myötä moni katsojakin toteuttaa tätä haaveuntaan tähtioppilaiden siivittämänä ja uskaltautuu menemään tanssitunneille. Näin televisio-ohjelman vaikutus ihmisten elämään moninkertaistuu ja syvenee.

Ohjelma on tehnyt myös opettajista tähtiä. Kuka tiesi nimeltä kilpatanssijoita ennen TTK:ta?

Opettajien kisa?

Nostan hattua opettajille, jotka vuosi toisensa perään pystyvät kaivamaan uudesta vieraasta ihmisestä tanssijan. Tavalla tai toisella. Jos oppilas joutuu koville, kyllä joutuu opettajakin. Välillä räiskyy. Toisilla enemmän kuin toisilla. Moni katsoja myös seuraa ohjelmaa fanittamansa opettajan takia.

Usein oppilas on syttynyt ennen näkemättömään hehkuun kisan kuluessa. Niin käy parhaassa tapauksessa myös opettajalle. Itselle sopivan oppilaan kanssa nousee rima sekä koreografioiden taso ja kilpailuvietti roihahtaa.

Tänä syksynä Kian into antaa oppilaalleen Hannes Suomiselle kaikkensa ja nälkä päästä pokaaleille on ilmeinen. Niin on syntynyt ilmiömäisiä esityksiä. Tosin vaarana on, että katsojat puutuvat ennen kalkkiviivoja alusta saakka ylivoimaiselta vaikuttavaan pariin ja kiinnostuvatkin enemmän naapurista.

Siitä, joka on kehittynyt, mutta tarjonnut ylä- ja alamäkiä sekä jännitystä ja vetänyt katsojan sisäiseen pakkoon pelastaa pari. Kääntyvätkö tuomareiden historiallisen korkeat pisteet Hannesta ja Kiaa vastaan?

Toisaalta, jo voittoja pokanneilla opettajilla ei ihan yhtä suurta kuumotusta kirkkaimpaan kruunuun ole havaittavissa. Tai he sen paremmin peittävät.

Parin keskinäinen kemia ja rytmin yhteinen ymmärtäminen vaikuttavat parin menestykseen. Rytmiäkin kun voi ymmärtää ja kokea monella tavalla oikein. Puhun nyt hiuksenhienoista eroista aistimuksessa ja erityisesti siinä, mitä kehossa tapahtuu juuri ennen ja jälkeen varsinaisen iskun.

Hengitetäänkö yhdessä, antaudutaanko toiselle? Pystyykö nainen ottamaan vastaan miehen antamat viestit? Osaako mies huolehtia naisestaan, liikkeen ja ilmaisun saattamisesta loppuun saakka?

Miesoppilas on pykälää naiskollegaansa kovemmilla, on luotava ainakin illuusio viennistä ja hallinnasta, nainen saa olla miesopettajan turvallisilla käsivarsilla. Tämä huomioon ottaen on todella poikkeuksellista, että tänä syksynä miesoppilaat vievät kisaa kirkkaasti. Olisiko tässä yksi syy huimiin katsojalukuihin?

Ohjelman ja itse tanssin lumovoima on selvästi päässyt suomalaisissa jo solutasolle. Sopivassa määrin kilpailua, tuhkimotarinoita, paljon onnistumisia, muttei pettymyksissäkään nolaamista ja halventamista. Vaikka ei aina pysty tuomariston pisteytyslinjauksia ymmärtämäänkään.

Kannattaako toimivaa muuttaa?

Osa kansasta vaatii silti ohjelmaa uusiutumaan. Vaikea vaatimus. Varsinkin, kun ohjelma rikkoo katsojaennätyksiä. Pitääkö hyvää ja toimivaa muuttaa?

Piristystä on haettu erilaisista uusista haasteista, battleista ja maratoneista. Tänä syksynä ensimmäistä kertaa toteutettu parinvaihto-viikko oli ainakin oppilaille ja opettajille raju muutos.

Voin vain kuvitella, miten vaikealta se alkuun on tuntunut, symbioosi oman opettajan kanssa on pyhä. Mutta ilmiselvästi vieraissa käynti virkisti, joko tuomalla uutta potkua ja näkökulmaa tekemiseen tai ainakin kirkastamalla oman parin lumoa.

Entä se kaikki muu ohjelmassa? Tuomarit, juontajat, orkesteri solisteineen. Kaikki painavaksi punnittuja, rautaisia osaajia, kiistattomasti.

Tuomarina on takuulla haastavaa löytää tuoretta, kiinnostavaa ja täysin puolueetonta sanottavaa kausi toisensa jälkeen, perusasiat eivät kuitenkaan tanssin arvioinnissa muutu. Lisäksi opettajat ovat tuttuja kollegoja ja ystäviä.

Juontajien vastuu-aluekin pysyy vuodesta toiseen melko samana, ei juontoja pysty loputtomiin varioimaan. Vappu ja Mikko vetävät vaativan suoran lähetyksen ilman juontokortteja ja prompteria. Hatun noston paikka! Harva pystyisi samaan.

Orkesteri ja solistit toimittavat biisin kuin biisin, parhaimmillaan sydänveret seisauttavasti, huonoimmillaan vähän väsähtäneesti. Ihmekös tuo, yhdestoista kausi. Kuka jaksaa olla liekeissä niin monta vuotta jatkuvasti?

Varmasti löytyisi uusia, taitavia ja nälkäisiä tekijöitä näille kaikille paikoille, mutta kannattaako hyvää ja toimivaa vaihtaa? Varsinkaan kun ei ole takeita, että muutos olisi katsojien mieleen.

Väitän, että yksi asia kyllä toisi lisää pippuria ohjelmaan: takavuosina tuomareiden mielipiteissä ja pisteissä oli enemmän hajontaa, samoin parien viikoittaisissa pisteissä. Se tekisi hyvää nytkin. Niin katsoja saisi kiihkeämmin puolustaa tai vastustaa annettuja pisteitä, syntyisi kahvipöydissä keskustelua ja ohjelmaa olisi vielä enemmän pakko katsoa.

Mutta entä jos tuomarit ovat oikeasti samaa mieltä kaikesta? Siinä ehkä pähkinä puitavaksi mietittäessä seuraavia kausia.