Raakel Lignellin kolumni: Rehellisyydellä on monet kasvot – omassa elämässäni on liuta valkoisia valheita

Valitsen mieluummin jouhevan elämän. Vähän pumpulia, kiitos.

Oxfordin yliopistossa on tutkittu valehtelua ja sen vaikutuksia yhteisöissä. Kaikki valehtelu ei nimittäin ole samanlaista.

Valkoinen valhe on pieni valhe, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Se saattaa jopa helpottaa elämää. Ainakin hetkellisesti. Pikkasen saattaa omatunto kolkutella, mutta aina siihen ei edes olisi syytä.

Valkoisen valheen livauttaminen on prososiaalista valehtelua, sen avulla pyritään säilyttämään erilaisia ihmissuhteita, edesauttamaan toisen positiivista virettä ja siinä samalla omaa. Antisosiaalinen valehtelu puolestaan pyrkii tavoittelemaan omaa etua tai vahingoittamaan toista. Se on pahansuopaa ja tuhoisaa.

Näin vältyn mieheni luennoilta

Omassa elämässäni on liuta valkoisia valheita. Miehelleni sanon tämän tästä ajaneeni nopeusrajoitusten mukaisesti, vaikka todellisuudessa 15 km:n ylinopeus ei mielestäni ole vielä ylinopeutta. Uusi vaate on myös muka ollut kaapissa jo vaikka kuinka kauan, en vain ole sitä aiemmin käyttänyt.

Sanon sulkeneeni ajoissa leivinuunin pellin, jotta lämmöt eivät karkaa harakoille, todellisuudessa muistin sulkemisen monta tuntia myöhässä. Nämä väittämät säästävät minut kuulemasta ties monetta kertaa luentoa juuri näistä teemoista. Ehkä mieheltäni säästyy myös pieni mielipaha.

Aina ei vaan jaksa

Jos en kerta kaikkiaan jaksa vääntää itseäni sovitusti vaikka teatterin ensi-iltaan, vetoan migreeniin. Siitä vaivasta todellisuudessa kärsin enemmän kuin tarpeeksi, mutta myönnän käyttäneeni sitä myös tekosyynä. Oletan migreenin vuoksi pois jäännin loukkaavan vähemmän kuin tosiasian, etten vaan jaksa tai ei huvita.

Sehän antaisi viestin, etten arvosta toisten työtä. Arvostan kyllä. Aina ei vaan jaksa. Tai huvita.

Ystäväni avautuessa parisuhde-ongelmistaan en pyydä häntä katsomaan peiliin, vaikka mieli tekisi, vaan kiertoteitse yritän ilmaista, että onhan se aina kahden kauppa. Ja sorrun pyörittelemään silmiäni hänen motkottaessaan puolison puutteista, ikään kuin olisin samaa mieltä.

Koska haluan olla ystävä jatkossakin. Eikä minulla tietenkään kaikkia faktoja ole.

Puolitutulle, johon törmään ruokakaupassa sanon, että voi miten ihana nähdä pitkästä aikaa, vaikkei voisi vähempää kiinnostaa. Suustani pääsee jopa, että pitäisi tavata oikein kaffeilla.

Todellisuus kauniimmaksi pikkuhuijauksilla

Kysyessäni mieheni mielipidettä vaatevalinnassa, valkeiden valheiden hienonhieno seitti on molempien tiedossa. Jos vastaus kuuluu: ”On se varmaan ihan hyvä”, tiedän että nyt mentiin männikköön ja lujaa. Seuraavan koltun kohdalla hän jo vakuuttelee, että on tosi hyvä.

Koska ei enää jaksa a) odottaa b) keksiä adjektiiveja.

Tiedustellessani puolison biljardipelien kestoa, lisään annettuun aikaan tunnin, pari. Hymyssä suin. Koskaan ei ole alle neljän tunnin pelejä pelattu.

Harrastan siis lievää vastuun pakoilua ja todellisuuden kaunistelua, pidän itseäni ja kanssaihmisiäni pienessä pehmeässä pumpulissa. Mutta saavutanko tällä tyylillä jotain, mitä en täydellä rehellisyydellä saavuttaisi? Mielestäni ainakin jouhevamman arjen ja kitkattomamman sosiaalisen elämän.

Totuus väärässä kohtaa laukaistuna saattaa olla turhan raju ase. Sitäkin olen kokeillut. Jälki ei ollut kaunista.

Poikkitieteellisen tutkimuksen mukaan ero hyvää tarkoittavien ja pahansuopien valheiden välillä on huomattava. Yhteisöissä pahansuopuus, mutta myös rehellisyys erottaa, valkea valehtelu sen sijaan yhdistää. Uusia moraalikäsityksiä tuskin kannattaa kuitenkaan tämän tutkimusnäytön pohjalta alkaa rakentelemaan.

Mutta kauniit ja kannustavat kommentit kannattaa silti antaa, vaikka vähän huijaten. 

Miten tunnistaa valehtelu? Katso video alla: