Ukraina oli minulle vielä runsas vuosi sitten melko vieras maa. Olin käynyt siellä ainoastaan kerran joskus 1980-luvun alkupuolella, kun se oli vielä osa Neuvostoliittoa.
Kiinan kirjeenvaihtajana seurasin tämän maan tapahtumia sivusta, enkä tajunnut välillä kunnolla mitä eroa Venäjällä ja Ukrainalla edes oikeastaan oli. Muistan lukeneeni kirjoituksia Mustanmeren laivastokysymyksestä ja katselleeni televisiosta oranssin vallankumouksen etenemistä sekä sen keulahahmon Julia Timoshenkon vangitsemista, syömälakkoa ja lopulta vapauttamista.
En arvannut tutustuvani lähemmin tähän eurooppalaiseen 45 miljoonan asukkaan maahan sodan kautta lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin.
Kiova, Luhansk, Donetsk, Kramatorsk, Sloviansk, Harkova, Popasana, Vuglerisk, Artemivsk, Simferopol, Sevastopol ja Jalta ja monet muut kaupungit, joita en edes enää muista, ovat tulleet vuoden aikana tutuiksi enemmänkin epämiellyttävissä merkeissä kuin maailmaa avartavina kulttuurikokemuksina. Välillä on ollut tukaliakin paikkoja, eikä kaikista paikoista ole järin onnellisia muistoja.
Kaukaisimmilta tuntuvat nyt muistot marraskuulta 2013, kun mummot vielä tarjoilivat teetä ja voileipiä Kiovan Maidanin aukiolla. Ilmassa oli sakea kuminpolton savu, Eurooppa-liput liehuivat ja mielenosoittajat lämmittelivät tynnyrinuotioilla. Tunnelma oli vielä luottavainen kumiluodeista ja kyynelkaasusta huolimatta. Joitakin nuoria miehiä oli vangittu ja pahoinpidelty.
Eräs muisto vähän myöhemmin samoilta paikoilta liittyy nuoreen pianistityttöön, Antuanetta Mishtsenkoon, joka soitti pianoa Maidanin barrikadeilla. Chopinin vallankumousetydi soi kumiluotien paukkeessa ja polttopullojen loisteessa omituisen kauniina ja koskettavana. Se sai aikaan pienimuotoisen rauhanliikkeen, johon muutkin Kiovan musiikkiakatemian pianistit liittyivät.