Kirja-arvio – Mika Mäkelä: Laiminlyöty kaupunginosa. Puu-Kalliosta kivikaupungiksi 1933-1986 (AtlasArt 2025)
Kun Suomen kaupungeista etsitään kuuluisia kaupunginosia, Helsingin Kallio kuuluu varmaankin kärkikaartiin.
Tämä työläisten kaupunginosaksi rakennettu alue on kokenut monenlaisia muutoksia, joista ulkonäöllisesti merkittävin lienee puurakennusten purkaminen ja kivikaupungin rakentaminen.
Kallion muutoksesta filosofian tohtoriksi väitellyt tietokirjailija Mika Mäkelä kiinnostui syntymäkaupunginosastaan jo nuorena mutta vasta myöhemmin Kallion historiaan tutustuttuaan ymmärsi, että puukaupungin tuhoutuminen on valtavan kiinnostava aihe.
Mäkelän kirjassa käydään lähes kortteli korttelilta läpi puukaupunginosan muuttuminen kerrostalovaltaiseksi kaupunginosaksi. Samalla kerrotaan kirjoittajan oman suvun asumishistoriaa Kalliossa.
Kiveä puun tilalle
Kallion puutalot tuhottiin melko surutta.
Yleensä tuosta totaalisesta tuhosta käytettiin kaunistelevaa sanaa "saneeraus". Sillä ei todellakaan tarkoitettu puutalojen kunnostamista vaan purkamista ja uuden kivikaupungin rakentamista.
Kirja päättyy vuoteen 1986, jolloin Helsingissä vahvistettiin toistaiseksi viimeinen purkavaan saneeraukseen perustuva kaavamuutos.
Kallion synty
Kallion kaupunginosa alkoi syntyä noin 1850-luvulla Pitkänsillan pohjoispuolelle Hämeentien eli silloisen Itäisen Viertotien varteen kallioiselle kaupungin vuokra-alueelle.
Kallioinen alue oli maanviljelykseen soveltumatonta, joten se otettiin asuntokäyttöön. Taustalla oli teollistuminen ja siitä johtuva Helsingin väkiluvun nopea kasvu. Kaikki uudet maalta tulleet asukkaat eivät enää mahtuneet Helsingin niemelle.
Ensimmäinen varsinainen kaava Kallion alueelle laadittiin vuonna 1887, jolloin nykyinen ruutukaava sai alkunsa.
Samaan aikaan työväen kaupunginosan viereen alettiin rakentaa huviloita varakkaille helsinkiläisille. Näitä huviloita on edelleen olemassa Kallion kaupunginosaan kuuluvassa Linnunlaulussa molemmin puolin rataa.
Asuntotilanne kehno
1900-luvun alussa Kallion alueella oli 157 asuinrakennusta, joissa kussakin asui keskimäärin sata asukasta.
Rakentamista oli säädöksissä helpotettu monin tavoin ja lopputulemana rakentaminen oli halpaa. Esimerkiksi vesijohdoissa oli säästetty ja niitä oli vedetty vain noin joka kymmenenteen talouteen.
Kalliossa työväen asuntotilanne oli tuolloin huonoin koko Suomessa. Asunto-olot olivat pääosin kurjat, sillä monet perustoiminnot tapahtuivat itse asunnon ulkopuolella: pyykkääminen, peseytyminen, vessassa käynti – myöskään viemäreitä ei taloissa yleensä ollut.
Suuri osa perheistä asui yhden huoneen asunnoissa, ja samassa tilassa asui usein myös alivuokralaisia.
Ilmakuva Kalliosta 1925. Edustalla Toinen linja. (Helsingin kaupunginmuseo)
Kivikaupunki syntyy
Varsinaisen kivikaupungin rakentaminen alkoi Helsingin keskusta-alueella 1870-luvulla ja Kalliossa parikymmentä vuotta myöhemmin.
Yksittäisiä mutta yhä pystyssä olevia alkuperäisiä kivirakennuksia Kalliossa ovat Panttilainakonttorin talo (Toinen linja 3) vuodelta 1894, Sokeainkoulu (Ensi linja 1) 1898 ja Diakonissalaitoksen ensimmäiset rakennukset vuodelta 1887.
Kallio kivikaupunkina alkoi syntyä laajemmin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.
Yksi Helsingin kuvatuimmista rakennuksista eli Kallion kirkon vieressä sijaitseva Ihantola rakennettiin jo vuonna 1908.
Asunnot olivat aikakaudelle tyypillisiä eli pieniä ja puolessa asunnoista käymälät olivat porrastasanteella yhteiskäytössä. Vasta 1980-luvulla rakennukseen tehtiin vessat kaikkiin huoneistoihin.
Erittäin tiivistä rakentamista
Kerrostalojen rakentamiselle asetettiin monenlaisia määräyksiä: talot oli rakennettava katulinjaan, tontin pinta-alasta sai rakentaa kaksi kolmasosaa, pääkaduilla kolme neljäsosaa, ja kulmatonteilla jopa neljä viidesosaa.
Talojen korkeus sai olla kadun leveys lisättynä 2,5 metriä. Kerroksia sai olla kuusi, pääkaduilla seitsemän.
Kaikkinensa määräykset johtivat varsin tiiviiseen rakentamiseen, umpikortteleihin ja asukastiheyden huimaan kasvuun.
Kirjassa kerrotaan useista parannusehdotuksista, joilla ahtaaksi muuttuvaa kaupunginosaa yritettiin muuttaa inhimillisemmäksi.
Selkein muutos oli joidenkin rakennuksille tarkoitettujen tonttien muuttaminen puistoiksi ja leikkipaikoiksi sekä joidenkin rakennushankkeiden muuttaminen siten, että kortteli ei olisi umpinainen.
Pelko slummista
Sotien jälkeen pelättiin, että Kallio muuttuu vähitellen slummiksi. Taustalla oli korkea asumistiheys ja sen aiheuttamat "terveydelliset ja moraaliset haitat", asumisen kalleus, auringonvalon puute, liikenteen ongelmat jne.
Ankeutta lisäsi Helsingin sodanjälkeinen valtava asuntopula, joka johtui pommitetuista taloista ja voimakkaasta muuttoliikkeestä. Asunnottomia asui pommisuojissa ja tilapäisissä parakkirakennuksissa.
Slummia lähdettiin torjumaan uudella rakennusjärjestyksellä, joka supisti selvästi rakennusoikeutta.
Lisäksi uusien talojen piti olla metrin aiempaa matalampia ja valaistus asuntoihin piti varmistaa aiempaa paremmin. 1950-luvulla oli käytössä myös ajoittainen rakennuskielto.
Huippusuhdanne rakentamisessa
1960-luvulla puutalojen kato vain voimistui, vaikka 1961 rakennusoikeutta jälleen supistettiin. Kansantalous kasvoi ja rakentaminen kiihtyi.
Alueelle nousi myös julkisia rakennuksia kuten sosiaalivirasto ja kaupunginteatteri. KOP-pankki purki puolestaan kokonaisen korttelin ja rakensi tilalle modernin Ympyrätalon. Rakennusoikeutta nostettiin jälleen 1969.
Samaan aikaan Kallion muutoksen kanssa myös Helsingissä kokonaisuutenaan tapahtui suuri asumisen muutos, kun helsinkiläiset alkoivat muuttaa lähiöihin.
Kantakaupunki konttoristui ja Kallion alueelle rakennettiin edelleen pieniä asuntoja, joihin perheet nykytarpeineen eivät enää mahtuneet.
Viimeinenkin puukortteli tuhoutui
Vasta 1960-luvulla alettiin puhua rakennusten suojelusta.
Vuoden 1964 rakennussuojelulaissa vaadittiin omistajan myönteistä suhtautumista ehtona rakennuksen suojelulle, joten käytännössä mitään ei tapahtunut.
Puurakennukset nähtiin lähinnä menneisyyteen kuuluvana.
Viimeinen niitti puukaupunginosan arkkuun naputeltiin 1980-luvulla, kun Kuntatalo rakennettiin.
Tuolloin tuhottiin alueen viimeinen kokonainen puutalokortteli. Korttelissa sijaitsi muun muassa nuorisokulttuuristaan tunnettu Kill City.
Vanhasta ei välitetty
Nykyisin varsinaisessa asuin-Kalliossa on vain pari puutaloa. Kaunein on ehkäpä Toisella linjalla sijaitseva Tornihuvila. Lisäksi Linnunlaulussa on edelleen puuhuviloita.
Vaikka kirjan kirjoittaja haikailee puutalojen perään, hän myöntää, että niiden purkaminen oli hyvin pitkään yleinen käytäntö eivätkä asukkaat tai talonomistajat varsinaisesti välittäneet vanhasta.
Purkamista vastustettiin yleensä vain taloudellisista syistä, kun vanhoilla asukkailla ei ollut mahdollista ostaa tai vuokrata asuntoa uudisrakennuksesta.
Muutosten Kallio
Ajatus puutalovaltaisen Kallion säilyttämisestä on kieltämättä kiehtova mutta ehkä Kallio on sijainnut liian lähellä Helsingin keskustaa, jotta puutalot olisivat laajemmin säilyneet.
Tiheä kerrostalorakentaminen mahdollisti kuitenkin sen, että kaikkien ei tarvinnut muuttaa lähiöihin.
Sittemmin Kallion pienet asunnot ovat mahdollistaneet opiskelijoiden ja taiteilijoiden asumisen lähellä Helsingin keskustaa.
Mutta muutos on jatkuvaa. Nyt Kallion talojen saneeraukset ja uudisrakennukset ovat jälleen muuttamassa asuntoja entistä kalliimmaksi ja samalla Kalliota alueena keskiluokkaisemmaksi.
Näin tapahtui aiemmin jo Helsingin Punavuoressa, jossa työväenkaupunginosa muuttui keskiluokan tyyssijaksi.
Kaikkia puutaloja ei Helsingissäkään ole tuhottu, vaikka Kallioon niitä ei juuri jäänytkään: Onhan meillä vielä remontoidut Puu-Käpylä ja Puu-Vallila.