Mari Manninen: Toimittaja kertoo – niin totta kuin osaa | MTV Uutiset
Kirja-arvio: Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa
Julkaistu 04.01.2026 06:50
Pertti Nyberg
pertti.nyberg@mtv.fi
Kirja-arvio: Mari Manninen: Toimittaja kertoo – niin totta kuin osaa (Vastapaino 2025).
Toimittajana sitä ajattelee, että ihmiset suurin piirtein tietävät, miten tiedotusvälineet tekevät juttujaan.
Ensin tulee idea, tiedotustilaisuus, tapahtuma tai esihenkilön ehdotus ja sitten juttu toteutetaan. Ja kuten missä tahansa muuallakin elämässä, toiset jutut ovat parempia ja toiset huonompia.
Osalla ihmisistä tuntuu kuitenkin olevan oletus, että toimittajat ovat jonkun intressiryhmän äänitorvia tai kirjoittavat omia mielipiteitään uutisteksteihin.
Salaliittoteoriat kukoistavat
Aivan oma lukunsa ovat erilaisiin salaliittoteorioihin uskovat, joiden mukaan juttuaiheet tulevat jostain oudosta lähteestä, kuten vaikkapa mystisestä Mediapoolista.
Mediapooli on kyllä olemassa oleva Huoltovarmuuskeskuksen osasto, jolla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä tiedostusvälineiden uutisten tai mielipiteiden kanssa.
Toki toimittajakin on vain ihminen omine historioineen ja taustoineen ja kaikella koetulla on vaikutusta toimittajan tapaan suhtautua maailmaan. Jutut eivät tietenkään synny missään tyhjiössä vaan vuorovaikutuksessa kaiken koetun kanssa.
Tätä kaikkea ja paljon muuta Helsingin Sanomien toimittaja ja tietokirjailija Mari Manninen yrittää selittää kirjassaan "Toimittaja kertoo – niin totta kuin osaa".
Avoin keskustelu median toimintatavoista on tärkeää. On hyvä esitellä median arkipäivää suurelle yleisölle. Kirja on myös toimittajille itselleen avartavaa luettavaa.
Journalismi puolustaa demokratiaa
Keskeinen teema läpi kirjan on sen tosiasian esiintuomista, että journalismi on demokratian puolustamista.
Manninen korostaa, että demokratiaa ei ole ilman journalismia eikä journalismia ilman demokratiaa.
Erityisen ongelmallisena Manninen näkee laitaoikeiston toiminnan journalismin ja sitä kautta myös demokratian nakertamisessa.
Esimerkiksi hän ottaa erityisesti Unkarin, jossa vapaa lehdistö on ajettu ahtaalle. Manninen kuvaa hyvin, kuinka Viktor Orbanin hallinto on vähitellen kuristanut vapaan median ja oikeuslaitoksen, jopa elinkeinoelämän ja muut elämänalat.
Laitaoikeisto tuottaa ongelmia
Laitaoikeisto on Mannisen mukaan samanlainen joka paikassa: konservatiivinen, muukalaisvastainen ja suvaitsematon.
Suomessa tätä politiikkaan edustaa Mannisen mukaan perussuomalaiset yhdellä erotuksella eli suhteella Venäjään. Suomen perussuomalaiset eivät ole Unkarin Fideszin tapaan Putinin puudeleita.
Mannisen mukaan perussuomalaisten on vaikea saada syvää ymmärrystä toimittajilta, koska toimittajien arvomaailmaa yhdistää usko liberaaliin demokratiaan, tutkittuun tietoon ja riippumattoman median asemaan.
Suuri jako eri mediatoimijoiden välillä ei Mannisen mukaan kulje oikeiston ja vasemmiston tai liberaali- ja konservatiivimedian välillä vaan journalismin ja propagandan välillä, siis totuuden ja valheen välillä.
Tämä jako on varsin uusi, sillä ennen sotia toimittajat usein kirjasivat eri toimijoiden lausuntoja kritiikittä ja uutistekstit olivat varsin mielipiteellisiä, jopa valheellisia.
Kiinassa propagandaa
Manninen on ollut kirjeenvaihtajana muun muassa Kiinassa, jossa median tehtävä on toistaa puolueen ilosanomaa. Kiinassa media onkin puolueen propagandisti eikä tuotoksia pitäisi sekoittaa journalismiin.
Hän kertoo, että maan tietotoimiston "toimittajat" tekevät eräänlaista vakoojantyötä raportoidessaan Kiinan maakunnista.
Kiinalaisessa mediassa julkaistavassa jutussa kerrotaan, kuinka hyvin asiat jollakin alueella ovat. Samanaikaisesti tehdään toinen raportti, jossa kerrotaan, mitä tuolla alueella oikeasti ajatellaan erilaisista asioista. Tämä raportti menee puolueelle.
Oleellinen ero vapaan maailman ja Kiinan toimituskulttuureissa on se, että vapaa media tekee juttuja omilla näkökulmilla aiheista, joista se itse päättää tehdä juttuja.
Media on vapaassa demokratiassa vallan vahtikoira. Median perustehtävä on valvoa demokraattisesti valittuja johtajia ja paljastaa mahdollisia väärinkäytöksiä.
Arkipäivän toimittamista
Manninen kertoo paljon myös ihan arkisista toimitusmaailmaan liittyvistä asioita. Kuten, että toimituksissa käydään väittelyä eri aihepiireistä ja siitä, kuinka paljon mihinkin aiheeseen pitäisi panostaa.
Pitääkö tehdä juttua sotesta vai julkkiksesta? Niin tai näin, pääasia on että jutun sisältö on totta. Ja sekin on ymmärrettävä, että virheitä sattuu ja myös vääriä tietoja pääsee juttuihin.
Tällaisissa tapauksissa jutut täytyy oikaista, joskin monelle toimittajalle oikaiseminen saattaa olla vaikeaa puuhaa. Sen todistaa journalistien itsesäätelyelimen eli Julkisen sanan neuvoston saamat kantelut jutuista, joita yleisö pitää virheellisenä.
Journalistin ohjeet toimitusten apuna
Manninen korostaa, että journalismi ei ole insinööritiedettä vaan journalisti puhuu Anneli Jäättenmäen lausahdusta mukaillen "niin totta kuin osaa". Apuna tässä ovat journalistin ohjeet, jotka on sisällytetty kirjan liitteeseen.
Paljon muutakin käsitellään. Mitä tarkoittavat vaikkapa tasapuolisuus tai tasapuolisuusharha? Pitääkö aina kertoa asiasta molempien osapuolten näkemykset, vaikka asia on yhteiskunnassa yleisesti todistettu ja hyväksytty. Esimerkiksi käy vaikkapa ilmastonmuutos.
Entä onko toimittaja vain kirjuri, joka toistaa haastateltavan väitteet vai pitääkö journalistin miettiä, ovatko väitteet totta.
Entä mitä ovat klikkiotsikot, kuinka analytiikka toimii ja miten ne vaikuttavat toimittajan tapaan kirjoittaa? Kaikkia näitä Manninen ruotii ja pohtii kirjassaan.
Mitä on objektiivisuus
Pitääkö toimittajan olla objektiivinen ja mitä objektiivisuus itse asiassa edes on?
Manninen lainaa yhdysvaltalaista Daniel Hallinin teoriaa, jonka mukaan yhteiskunnissa on yhteisymmärryksen, hyväksytyn erimielisyyden ja poikkeavuuden alueet, joiden rajat ovat liikkuvia.
Objektiivisuus on ehkä enemmänkin yhteisymmärryksen alueella olemista – tosin tämä ymmärrys voi muuttua vuosien mittaan.
Manninen antaa esimerkin rasismin vastustamisesta, jota antiliberaalit voimat (lue: laitaoikeisto) yrittävät siirtää yhteisymmärryksen alueelta erimielisyyden alueelle.
Tosin Manninen sanoo myös, että kukaan ei varsinaisesti voi olla objektiivinen jo pelkästään siksi, että jokaisella toimittajalla on erilaiset kokemukset ja historia
Suomalaiseen mediaan luotetaan
Niin tai näin, vaikka toimittajat ovat erilaisissa ammattiluokituksissa häntäpäässä, toimittajien tuotoksiin luotetaan Suomessa tutkimusten mukaan harvinaisen paljon. Ehkä se kertoo mediakulttuuristamme jo paljon.
Mannisen kirja on hyvä yritys avata median toimintatapoja ja käytäntöjä. Kirjassa keskitytään erityisesti Helsingin Sanomiin ja Yleen mutta havainnot toimivat kyllä muissakin isoissa medioissa. Pienissä julkaisuissa tilanne voi olla kuitenkin toisenlainen.
Mielenkiintoisinta antia on pohdinta antiliberaalien ja laitaoikeiston yrityksistä muuttaa journalismia propagandan suuntaan. Sen sijaan ylipitkät pohdinnat klikkiotsikoista ja niiden eri lajeista ovat vähemmän kiinnostavia.
