Lukupiiri: Runot, sota ja rakkaus – Riikka Pelon kirja vie 1930-luvun Venäjälle

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme oli erikoinen lukukokemus. Ensimmäiset sata sivua etenivät todella hitaasti, ja kirja jäi minulta kesken hyvin pitkäksi aikaa. Tässä välissä teos ehti päästä Finlandia-ehdokkaaksi ja voittaa myös koko pystin. Ehdin jo ihmetellä, millä perusteella teos oli niin ylistetty ja uskoin, etten yksinkertaisesti pidä tästä kirjasta. Kun lopulta sain aloitettua kirjan uudestaan, jäljellä olleet 400 sivua menivät todella nopeasti. Loppukirja imaisi minut yllättäen mukaansa, ja käännettyäni viimeisen sivun löysin itseni netistä etsimästä lisätietoja Marina Tsvetajevan ja erityisesti hänen tyttärensä Aljan Efronin elämästä.

Otin kynän, piirsin sydämen puhtaan muistilehtiön sivuille. Rakas. Ei muuta. Ja silloin kaiken epäsiisteyden ja sotkunkin keskellä minusta tuntui äkkiä, kuin Mulja olisi ollut siinä, kaikissa esineissä, minun vierelläni, hengittänyt samaa hengitystä. Kuin hän juuri nyt keräisi huolellisesti tuhkarivit käsiinsä ja lopulta leyhäyttäisi ne kädellään roskakoriin, katsoisi minua eksyneesti, epävarmasti ja vieraana.

Kyseessä on tosiaankin teos, jonka sisään pääsemiseen menee hiukan aikaa. Pelon lauseet ovat välillä lähes sivun mittaisia, ja runomainen kirjoituskieli vaatii rauhaisan hetken. Tätä kirjaa ei mielestäni kannata lukea väsyneenä työpäivän jälkeen, vaan mieluummin rauhassa, ajan kanssa vaikkapa joululomalla. Venäjän tunnetuimpiin runoilijoihin kuuluva Marina Tsvetajeva ei ole kirjassa yhtä voimakkaasti pääosassa kuin hänen tyttärensä Alja Efron, tai tältä minusta ainakin tuntui. Alja oli myös se henkilö, johon lukukokemuksessa samaistui eniten. Ehkä Pelo myös onnistui kirjoittamaan Aljan elävämmäksi, oikeammaksi henkilöksi kuin Marinan. Huomasin Marinasta kertovia kohtia lukiessani odottavani usein siirtymistä Aljan näkökulmaan.

Pelon kirja on siinä mielessä erityinen, ettei lukukokemusta unohda hetkeen. Lukija jää miettimään päähenkilöiden kohtaloa, ihmisyyttä, politiikkaa. Uskoa johonkin, joka sortuu ja pettää: sosialismiin tai petolliseen rakastajaan. Kirja jää minulle mieleen myös ristiriitaisena kokemuksena, koska ensimmäisen sadan sivun verran olin melko varma, etten pitäisi koko kirjasta. Ei Pelon kirja yltänyt ehdottomaksi suosikkikirjakseni, mutta se on kiistatta lukemisen arvoinen kokemus.

Nainen meni menojaan laulua tapaillen, Marina kulki pihan poikki talolle, vilutti kun ajatteli kerjääjänaisen elämää, kuin nainen, lähes epätodellinen kuvatus, olisi kuljettanut maailman kärsimystä kauhtuneessa säkissään. Eniten häntä silti kylmäsi se, että olisi joskus noin kiinni tavarassa, materiassa, jokapäiväisessä elämässä. Sellainen elämä olisi kuolemaakin pahempi, hidas lykätty kuolema.

Lisää arvosteluja:

Emmi Maaranen, emmi.maaranen(at)mtv.fi