Iskelmälaulaja Anna Eriksson sanoo suorat sanat urastaan iskelmälaulajana Helsingin Sanomien kuukausiliitteen haastattelussa.
Anna Eriksson avautuu Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen haastattelussa musiikkiteollisuuden raadollisuudesta. Suomen suosituimpiin naislaulajiin lukeutuva Anna kuvaileekin menneittä työvuosiaan ja asemaansa iskelmäviihteessä kaikkea muuta kuin kauniisti.
– Täysin p**ka maailma. Olin niin suosittu kuin Suomessa voi olla, enkä saanut siitä mitään. Ehkä olisi pitänyt saada kusi hattuun, että olisi voinut edes pullistella. Ensimmäiset viisi vuotta menivät niin, että en edes tajunnut, mihin ne menivät. Tein yli 20 keikkaa kuukaudessa. Minulla oli kunnianhimoa ja näin, että tämä ei ole minun tieni, että ravaan noita ravintoloita läpi. Se ei ole mikään tie.
Eriksson kertoo nuoruuden voimalla jaksaneensa tiettyyn rajaan asti. Laulaja ihmettelee kollegoidensa kuvausta nöyrästä työnteosta ja kiitollisuudesta urallaan. Eriksson uskoo, että se on pa**anjauhantaa.
– Jos se on totta, miten he psyykkaavat itseään sellaiseen? Saako joku siitä työstä niin paljon, että jaksaa pitää kynsin ja hampain kiinni? Tarvitseeko joku suosiota siihen, että tuntee olevansa jotakin? En tiedä, koska en ole koskaan ollut piireissä.
Erikssonia ärsyttää suomalainen tapa, jossa artisti nostetaan jalustalle vasta, kun heidät on ensin nähty surkeina.
– Kaiken pitää lähteä pudottamisesta. Esiintyjällä pitää mennä huonommin kuin yleisöllä. Sitten voidaan puhua, että olivat ne niin mahtavia. Esimerkiksi Olavi Virta ja Laila Kinnunen ovat tehneet tuolla paskakeikkaa lavalta toisella alittaen taitonsa. Kyllä minäkin olisin pulloon tarttunut. Eikö heille olisi voitu antaa edes kunnon eläke, kun he olivat oman sarkansa kyntäneet?