Anna Erikssonin uusi elokuva saa maailmanensi-iltansa Locarnon elokuvajuhlilla elokuussa.
Laulajana ja elokuvaohjaajana tunnetun Anna ErikssoninW-nimeä kantava psykologinen dramaelokuva on valittu elokuussa järjestettäville Locarnon elokuvajuhlille.
Filmikamarin tiedotteessa kerrotaan, että elokuva saa maailmanensi-iltansa kyseisillä elokuvajuhlilla. Suomessa se esitetään ensimmäisen kerran syyskuussa Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla.
Elokuvan synopsis kuuluu seuraavalla tavalla.
"Eurooppa on kuolemansairas nainen, joka tappaa aikaa kiinalaisen mieskoneen seurassa. He ovat viimeisessä asemapaikassaan. Ulkona avautuu lumen peittämä autiomaa. Toisaalla, keskellä jäätikköä sijaitsevassa instituutissa, ryhmä hoitajia luulee edelleen pitävänsä yllä uutta maailmanjärjestystä. Muukalainen saapuu häiritsemään heidän transsiaan. Taistelu on hävitty. Viimeistä näytöstä ei seuraa kukaan."
Eriksson poseeraa uutuuselokuvansa hyytävätunnelmaisissa promokuvissa alastomana sähkötuolissa rötköttäen. Hänet on maskeerattu liki tunnistamattomaksi.
Eriksson kommentoi Filmikamarin tiedotteessa, että W on "ehdottomasti yksi tämän vuoden merkittävimmistä eurooppalaisista elokuvista". Hän kuvailee elokuvansa olevan ultramoderni teos, "joka on tehty elokuvan rakastajille, jotka haluavat kokea jotain uutta".
– Suomen ensi-ilta Rakkautta & Anarkiaa:ssa on minulle henkilökohtaisesti hyvin merkittävä asia. Elokuvafestarit ovat juuri se paikka, missä ihmisille pitää tarjota tajunnanräjäyttäviä kokemuksia, Eriksson sanoo tiedotteessa.
W on jatkumoa Erikssonin M-nimiselle esikoiselokuvalle, joka julkaistiin vuonna 2018. Elokuvan symbolina toimii edesmennyt Marilyn Monroe, josta Eriksson sai inspiraation kyseiseen elokuvaan ja jota hän siinä esittää. M tutkii seksuaalisuuden ja kuoleman välistä yhteyttä.
Viime vuoden kohuhaastattelu
Alun perin iskelmälaulajana kansan tietoisuuteen noussut Eriksson kertoi viime vuonna Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa olevansa huolissaan korkeakulttuurin tilasta. Hän korosti haastattelussa, että taidetta ja viihdettä ei tulisi sekoittaa keskenään, ja että suurin virhe tapahtui, kun korkeakulttuurin ja viihteen annettiin sekoittua keskenään.
Eriksson sanoi haastattelussa, että sekoittumisesta tulleen muutoksen huomaa kysyessä itseltään, kuka tulee ensimmäisenä mieleen kulttuurista.
– Ja ihmisille tulee mieleenMaija Vilkkumaa ja Tuomas Kyrö. Minulla ei ole missään tapauksessa mitään heitä vastaan, mutta silloin ollaan popin ja viihdekirjallisuuden puolella, hän sanoi.
Vilkkumaa vastasi Instagram-tilillään ja Facebook-sivullaan Erikssonin haastattelussa antamiin kommentteihin. Hän vertaili postauksessaan hänen ja Erikssonin artistiurien kulkua ja muisteli aikaa, jolloin hän palasi tauolta ja julkaisi tyylilajiltaan aikaisemmmasta tuotannostaan poikkeavaa musiikkia.
– Moni kritisoi tyylikokeilujani, mutta minun oli ne tehtävä, sillä ajattelen, että taiteilija ei voi eikä saa muuttua omista biiseistään cover-versioita esittäväksi viihdyttäjäksi vaan hänen täytyy kurottaa kohti uusia maisemia, vieraita ja vaikeitakin, Vilkkumaa kirjoitti.
Vilkkumaa arveli edellä mainitun seikan olevan syy sille, että hänen oli taiteilijana ja taiteen näkökulmasta vaikea ymmärtää Erikssonin mielipidettä.
– Kyllä, taiteen pitää olla nyrkki naamaan tai palleaan. Kyllä, taiteella on itseisarvo. Mutta eihän se, ettei Eriksson ei itse vaikutu popmusiikista, tarkoita sitä ettei se kuitenkin voisi olla vaikuttavaa, etteivät muut vaikuttuisi siitä? Ajatteleeko Eriksson, että popmusiikin rakastajat ovat lähtokohtaisesti pinnallisia hömpöttelijöitä? hän pohti.
– Minusta popmuusikot tekevät jatkuvasti kiinnostavaa musiikkia (on tärkeää seurata sitä, ja on tärkeää muistaa, että on muutakin kuin Spotify-listat ja radiosoitto!), ja jos Eriksson ei siitä syty, ei se vielä välttämättä kerro muusta kuin Erikssonin henkilökohtaisista makumieltymyksistä, hän jatkoi.
Vilkkumaa kertoi, että pop ja rock ovat olleet hänelle ja monille muille aina tärkein kulttuuri.
– Sillä on pitkät juuret ja se pelaa monimutkaisilla viittaussuhteilla. Genreä olisi minusta hyvä ymmärtää ja todella tuntea, jos siitä haluaa julistaa totuuksia.
– Se ei ole eskapistista viihdettä (vaikka toki se voi joskus olla sitäkin, mutta lähtökohtaisesti ei) vaan se raastaa, itkettää, haastaa, häiritsee, kouraisee, raivostuttaa. Ja myös poptaiteilijat käyvät valtavia luomistuskaisia kamppailuja ja kurkottavat väsymättä kohti tuntematonta.
