Naistenklinikalla kasvanut arkkiatri Risto Pelkonen on nähnyt lääkärin työn muuttumisen 1950-luvulta nykypäivään. Tietoa on nykyisin enemmän kuin ennen – aikaa vähemmän. Pelkonen toivoo, että lähimmäisenrakkaus ei ruhjoutuisi kiireen ja talouden madonlukujen alle.
Arkkiatri Risto Pelkonen, lääkärin ja sairaanhoitajan lapsi, asui pienenä poikana 1940-luvulla muutaman vuoden Naistenklinikalla.
– Isäni toimi siellä ylilääkärinä, ja päivystäjän oli hyvä asua lähellä työpaikkaa. Tapa oli sairaaloissa yleinen noihin aikoihin, Pelkonen sanoo.
Koska oli sota-aika, Naistenklinikka ei toiminut vain synnytys- vaan myös sotasairaalana.
– Isä antoi meille tietysti tarkat ukaasit siitä, mitä sairaala-alueella saa tehdä ja mitä ei. Siellä oli mukavaa asua.
– Sairaala-ajan, vanhempien, koulussa vallinneen humanistisen asenteen sekä innostavan biologian opettajan ansiosta taisi syntyä minunkin päätökseni ryhtyä lääkäriksi, Pelkonen miettii.
Aloitti "kesäorjana"
Ensimmäisen kerran Pelkonen teki lääkärin töitä opiskelijana Muurolan keuhkotautiparantolassa kesällä 1953.
– Olin "kesäorjana", kuten siihen aikaan sanottiin: sain palkaksi ruoan ja asunnon.
Niin ikään opiskeluaikana Pelkonen työskenteli kunnanlääkärin viransijaisena Lievestuoreen kylässä Laukaalla.
– Tietoa ja hoitokeinoja oli hurjan paljon vähemmän kuin nykyään. Minunkin osaamiseni oli aika hatara aloittaessani. Hyvin yksinään sitä oli, kun koko kunnassa oli vain yksi lääkäri.
Pelkonen kertoo kohdanneensa kaikkien lääkärien tapaan tiukkoja paikkoja.
