Correa oli osallisena Anthoine Hubertin kuolemaan johtaneessa kolarissa Belgian Spassa. Ranskalainen kuoli pian onnettomuuden jälkeen vammoihinsa, mutta Correan kohdalla eloonjäämistaistelu jatkui vielä pitkään kisan jälkeen.
Tässä hän ei koe saaneensa tarvitsemaansa tukea lajia johtavalta taholta.
– Onnettomuutta seuranneena päivänä kaikki muut lähtivät Monzaan. Minä jäin sairaalaan ja melkein kuolin neljä päivää sen jälkeen, Correa kertoo nyt saksalaiselle RTL-kanavalle.
– Siellä ei ollut FIA:a tai ketään huolehtimassa minusta. Syy siihen, miksi melkein kuolin, johtui kovista G-voimista, joita voit kokea vain vakavassa onnettomuudessa.
– Lääkärit Belgian sairaalassa eivät tienneet, mistä siinä on kyse, koska he eivät ole koskaan nähneet ketään, joka olisi kokenut niin ison törmäysvoiman, Correa selvittää.
Juttu jatkuu kuvan alla.Juan Manuel Correan auto romuttui täysin traagisessa kolarissa.
Correa kertoo haastattelussa saaneensa yhteydenoton myös surmansa saaneen Hubertin perheeltä. Nuoren kuskin äiti oli paikalla jo Belgian F2-viikonlopun hiljaisessa hetkessä.
– Muutama viikko heidän poikansa kuoleman jälkeen he lähettivät minulle viestejä sairaalaan ja toivottivat minulle kaikkea hyvää leikkauksiin.
– Se oli todella mahtavaa minulle, ja on henkisesti hyvin tärkeää saada tällaista tukea, Correa kiittelee.
Kokemistaan vammoista huolimatta 20-vuotias kuski on päättäväisesti palaamassa auton rattiin tulevaisuudessa.
– Voin kuvitella ajavani jonain päivänä formula ykkösiä. Miksei? Correa esittää vastakysymyksen.
– Jos teen kaiken voitavan kuntoutuakseni. Kilpa-ajaminen ei ole mitään balettia tai jalkapalloa, koska jalkojesi ei tarvitse olla sataprosenttisessa kunnossa.
– Jos pystyt käyttämään kaasua ja jarrua, se onnistuu. Olen vyötäröstä ylöspäin kunnossa eikä minulla ole vammoja, se on tärkeintä. Kädet ja pää ovat tärkeitä, joten se on ok, hän lupaa.
– Muistan koko onnettomuuden siihen asti, kunnes he nukuttivat minut sen jälkeen, kun olin päässyt autosta pois, Correa kertoo.
– En herännyt kuin vasta seuraavana päivänä sairaalassa Belgiassa. Näin jalkani ja huomasin, kuinka pahasti ne olivat loukkaantuneet, ja minulla oli paljon kipuja. Vaikein hetki oli kuitenkin silloin, kun sain tietää Anthoinen menehtyneen.
