Tuntuuko sinusta, että lapsuutesi kesti pienen ikuisuuden, mutta nykyään vuosikymmenkin suorastaan hurahtaa ohi? Kokemukselle on selitys, kertoo Scientific American. Verkkolehti haastatteli asiasta tutkijatohtori James M. Broadwayta sekä Brittiney Sandovalia Kalifornian yliopiston psykologian ja aivotieteiden laitokselta.
Vuonna 2005 psykologit Marc Wittman ja Sandra Lenhoff kysyivät lähes viideltäsadalta 14–94-vuotiaalta ihmiseltä, etenikö aika heidän mielestään erittäin nopeasti, erittäin hitaasti vai jotain siltä väliltä.
Kävi ilmi, että viikon, kuukauden tai edes vuoden pituisilla ajanjaksoilla ikä ei näyttänyt vaikuttavan ihmisten aikakäsitykseen. Mutta kun edettiin pidempiin ajanjaksoihin, kuten kokonaiseen vuosikymmeneen, esiin piirtyi selvä kuvio: vanhemmat ihmiset kokivat ajan liikkuvan nopeammin. Yli 40-vuotiaat kertoivat, että heidän lapsuudessaan aika kului hitaasti, mutta teininä ja nuorena aikuisena se alkoi tasaisesti kiihtyä.
Selitys lähtee siitä, että ihmiset arvioivat jonkin tapahtuman kestoa kahdesta hyvin erilaisesta perspektiivistä. Prospektiivisesta näkökulmasta puhutaan, kun jotakin on vielä meneillään tai tulossa. Retrospektiivissä asia taas on jo päättynyt. Lisäksi ajan kokemukseen vaikuttaa se, mitä teemme ja miltä tekeminen meistä tuntuu: kun käsillä on jotain hauskaa tai kiinnostavaa, aika todella lentää. Esimerkiksi hyvään romaaniin uppoutuessa aika tuntuu kuluvan nopeammin, mutta jos muistelemme lukuhetkeä myöhemmin, se tuntuu kestäneen pidempään kuin tavanomaisemmat tai tylsemmät asiat.
Tätä kaikkea selittää se, että aivot ”koodaavat” muistiin uusia kokemuksia, eivät tuttuja. Retrospektiivinen arviomme ajasta perustuu siihen, kuinka monta uutta muistoa luomme jonkun ajanjakson sisällä. Eli mitä enemmän muistoja rakennamme vaikka viikonloppumatkalla, sitä pidemmältä tuo matka jälkikäteen ajateltuna tuntuu.
