Sihvonen: Erkka Westerlund ja minä – syytöksiä ajojahdista ja kaksoisagentin käytöstä: "Sain kuulla kunniani, tai oikeammin sen rippeet"

17:00
Erkka Westerlund oli keskustelemassa suomalaisesta valmennuskulttuurista MTV Uutiset Livessä tammikuussa 2020.

MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen tekee kirjoitusarjan tietämistään ja tuntemistaan jääkiekkoihmisistä. Sarjan viidennen tekstin keskiössä on valmentaja Erkka Westerlund. Aiemmin Sihvonen on kirjoittanut Kalervo Kummolasta, Jukka Jalosesta, Raimo Summasesta ja Alpo Suhosesta.

Eletään, muistikirjani mukaan, syksyä 2004, uusi SM-liigakausi on juuri alkanut. Törmään Lahdessa jäähallin käytävällä Leijonien apuvalmentaja Erkka Westerlundiin. Westerlund tervehtii jo kaukaa, tulee tykö, ja lausuu muutaman erittäin rohkaisevan sanan uudelle "kynäniekalle", joka on päässyt vasta muutama kuukausi sitten vauhtiin Urheilulehdessä. Vihdoinkin joku kirjoittaa pelitavoista, Westerlundin eräästä lempiaiheesta.

Alle vuosi edellisestä eteenpäin olen mukana Ylen MM-kisatiimissä monipuolisissa asiantuntijatehtävissä Itävallan MM-kisoissa. Westerlund on noussut hieman yllättäen kalifiksi kalifin paikalle, tilaisuus tekee paitsi varkaan myös päävalmentajan. Raimo Summasen potkujen siivittämänä Westerlundista on tullut Leijonien päävalmentaja. Mielestäni Westerlundin olisi pitänyt olla ottamatta Summasen paikkaa, ja sitä mukaa asetan Westerlundin valmentajuuden ja pelikirjan tarkan suurennuslasini alle.

Kyseisten MM-kisojen kuluessa Westerlund on ottanut jo itseensä voimistuvasta kritiikistäni. Hän törmää Ylen keikkani henkilökohtaiseen avustajaani ja adjutanttiini, nykyiseen Ässien kehitysjohtaja Tommi Kerttulaan Innsbruckin jäähallin käytävällä. Kerttula on Westerlundin oppilas Vierumäeltä, mutta nyt nuoren miehen korvaan sylkäistään opettajan puolelta ikimuistoinen moite: Olet kaksoisagentti!

Vain vuosi myöhemmin puhelimeni soi. Matala, verkkainen ääni sanoo luuriin: "Westerlundin Erkka tässä moi." Kestäisikö puhelun vartin, ehkä hieman kauemmin, sen jälkeen on käynyt vastaansanomattomalla tavalla selväksi, että välimme ovat poikki lopullisesti – hänen puoleltaan. Sinänsä puhelun ajankohta on mielenkiitoinen, samoin paikka, josta Westerlund soittaa: Latvian Riika, jossa on juuri alkamassa jääkiekkoilun MM-kisat.

Tapaamme seuraavan kerran syksyllä 2009, Suomen Jääkiekkoliiton Suuressa Seminaarissa, jonka Westerlund on kutsunut kasaan yhdistääkseen eripuraisen jääkiekkoväen voimavarat yhteisen asian taakse. Westerlund kävelee suuressa salissa pöytäni luokse, tulee liki, nousen kuulemaan silmät silmien tasalta sanat: "Petteri, tehdäänhän selväksi, että olet täällä valmentajana, et toimittajana." 

Vastaan jotenkin haparoiden myöntävästi yllättävään retoriseen kysymykseen, vaikka samalla tajuan, että sen sisältämää toivetta tahi käskyä kaltaisessani jääkiekkoilun valmentaja-toimittaja -kaksoisasemassa olevan on täysin mahdoton pitävästi täyttää.

Sihvosen vuoro soittaa Westerlundille

Vierähtää melko tasan 10 vuotta. Vuorostani soitan keväällä 2019 Westerlundille kaikkien vuosien jälkeen. Puheluuni ei vastata. Laitan perään tekstarin. Ja noin tunnin päästä puhelimeni soi. Westerlund kertoo olevansa todella yllättynyt yhteydenotostani.

Hänelle tyypilliseen tapaan – puhelun alku on kuin déjà-vu syksyltä 2005, jolloin olin pyytänyt Westerlundilta haastattelua ja tarjonnut hänelle suunvuoroa vastauksineen Urheilulehteen koskien Leijonien hänen johdollaan puolivälierään päättynyttä suoritusta Itävallan MM-kisoissa – ensin käydään läpi iso nivaska entisiä syntejäni, ja vasta sitten päästään itse asiaan. Pyydän Westerlundia vieraaksemme Yle Puheen Lindgren ja Sihvonen -radioshow'hun.

Syksyn 2005 haastattelu toteutettiin. Westerlund puhui siinä kovaa jääkiekkoasiaa. Hänen analyysinsa oli pistämätön. Suomalainen jääkiekkoilu ei voinut enää jatkaa pelkkien puolustuspelisuunnitelmien ja vastahyökkäämisen varassa, oli edistettävä myös hyökkäämistä, oli alettava esimerkiksi tekemään peliä keskustan ja senttereiden kautta.

Merkitsin nuo ajatukset suurella tyytyväisyydellä ylös, olinhan itse jo kotvasen aikaa vaatinut samaa jääkiekkojulkisuudessa. Oma ajatteluni oli silloin tiivistynyt – hieman turhan akateeminen kun olen ja perustan paljolti terminologiaan – rintamahyökkäyksen käsitteeseen, jonka loin ja nimesin Itävallan MM-kisojen aikaan, kun vertasin Suomen pelaamisen puutteita sekä Kanadaan että Ruotsiin.

Westerlund näyttää varovaista vihreää sen suhteen, että hän voisi osallistua syksyllä 2019 radio-ohjelmaamme. Puhumme puhelimessa lähinnä selväksi entisten tekosteni syitä ja seurauksia; hän vyöryttää, minä myötäilen, mutta alleviivaan visusti, etten koskaan ole tähdännyt kritiikilläni hänen henkilöönsä, ainoastaan valmentaja Westerlundin tekemisiin. Selitän, että minun näkökulmastani Westerlund päätyi uudelleen ja uudelleen positioihin, joiden kautta ja avulla häntä kurmoottamalla koin edistäväni ja ajavani vain ja ainoastaan suomalaisen jääkiekkoilun asiaa ja puolta.

Puhelu jättää – arvatenkin puolin ja toisin – ilmaan jonkinlaisen hämmentyneisyyden tilan. Hyvä että puhuimme, puhdistimme ilmaa, mutta jokin mättää edelleen. Aika pian tajuan, että se mikä mätti oli ajoitus. Lähestyin Westerlundia sikäli kummalliseen aikaan, että hän oli juuri tahollaan saanut muotoilluksi ikään kuin kokoavan vastaiskun varaltani. Jos tämä olisi fiktiivinen romaani, kuvailisin tähän, että lauseista, jotka hän oli juuri edellisenä iltana muotoillut minusta, niistä ei ollut muste ehtinyt kuivua. 

Juttu jatkuu kuvan alla. 

Nimittäin muutama kuukausi puhelustamme Westerlundilta ilmestyy kirja: Erkka. Elämän peliä (Fitra Oy, 2019). Saan lukea ja kuulla kirjassa kunniani, tai oikeammin sen rippeet. Westerlundin mukaan olen harjoittanut hänen suhteensa ajojahtia niin kauan ja siinä määrin, että hänellä olisi siitä materiaalia kirjoittaa kokonaan toinen kirja.

Tuntuu, että umpisolmu välillämme, joka oli jo oraalla aueta, on taas vedetty kireälle puolin ja toisin. Enhän säästänyt vuorostani yhtään Westerlundia arvostellessani hänen kirjansa sisältöä, muotoa ja ristiriitaisuuksia.

Asiat riitelevät eivät miehet

Kaikesta huolimatta oma kantani on edelleen, että vain asiat riitelevät, eivät miehet. Yritän piirtää tähän alle isomman kuvan siitä, mistä kiistoissamme on ollut kyse, mielestäni.

Ensinnäkin, kuten sanoin olen kokenut, että Westerlundin keskeiset positiot eri seurojen ja Leijonien päävalmentajana, muut tehtävät Suomen Jääkiekkoliitossa ja Vierumäellä sekä merkittävä asema nykyään TPS:n urheilujohdossa ovat johtaneet puoleltani tulkintaan, että melkeinpä mittaamaton määrä jääkiekkovaltaa on ollut matkan varrella yhden, joskin kyvykkään miehen hallussa. Missä valtaa, siellä vallan vahtikoirat. Ja samalla mietin, olenko liikaa kohdistanut tähtäintä yhteen henkilöön, Westerlundiin.

Joitakin ylilyöntejä kadun, ja samalla näen niissä tarpeellisen mekanismin päästä kiinni sinne vallan ytimeen. Olin nuori ja yli-innokas, kenties oman pikkuruisen jääkiekkovaltani sokaisema, kun sallin Urheilulehden nerokkaan päätoimittaja Jukka Röngän sujauttaa Westerlundin valtaa ja jääkiekkoa käsittelevän tekstini otsikkoon nimen Stalin (sic!). Ei auta selitellä, että leipätekstissä kuvasin, miten kyse on Raimo Summasen käyttämästä lempinimiestä Erkalle. Olimme Urheilulehdessä kaksikkona Röngän kanssa oikea helvetinkone, siitä syntyi pahaa jälkeä, kun minä avasin peliä kirurgin veitselläni ja hän otsikoi.

Toiseksi, Westerlund on tulkinnut omaa toimittaja-analyytikon rooliani kaikessa turhan tarkasti, tulehtuneesti ja loukkaantuneesti. Olen ollut vain yksi jääkiekkotoimittaja monien muiden joukossa, ei minusta ja toilailuistani tarvitse eikä kannata kokonaista uutta kirjaa kirjoittaa. En ansaitse sellaista, en ole ollut olenkaan niin merkittävä tekijä suomalaisessa jääkiekkoilussa – jos nyt verrataan vaikka Westerlundiin itseensä. Tai oikeammin, ei meitä voi verrata samana päivänäkään.

Westerlund & Summanen

Mutta. Sallikaa, lukijoiden jury, minun olla hieman keittiöpsykologi. Miksi olemme olleet vuosikausia tukkanuottasilla Westerlundin kanssa? En tohdi sanoa mitään toki hänen puolestaan, mutta joitakin johtopäätöksiä saattaa olla johdeltavissa siitä, miten olen puoleltani ja syvimmiltäni suhtautunut häneen.

Minulla on suhteellisen tarkka tieto ja ymmärrys siitä – rikoshan on jo vanhentunut, jos leikkisästi sanon, ja sitä mukaa olen saanut erinomaista tietoa veljeltäni Toni Sihvoselta asiasta jälkikäteen vuosien saatossa –, millainen aivan verraton valmentajakaksikko oli: Westerlund & Summanen. Siitä todistivat sekä kaksikon koutsaama peli että tiedot joukkueiden sisältä. 

Juttu jatkuu kuvan alla. 

Siinä oli niin sanoaksemme kaikki. Siinä oli kaksikko, joka veti vertoja koko maailman mittakaavassa parhaista parhaimmille joukkuepallopelien valmennustiimeille. Jin ja jang, tuli ja vesi, teoria ja käytäntö, harkinta ja päistikka, pelikirja, suorat sanat ja retoriikka, tiede ja käytäntö – ja toki lopuksi, kun näin korkealla tasolla mennään, välirikko, johon oli sisään rakennettu, kuten jo Urheilulehdessä etukäteen sanasta sanaan ennustin, myyttinen tragedia, jossa Daidalos varoittaa Ikarosta, että älä lennä liian lähelle aurinkoa tai vaha, jolla sulat ovat kiinni, sulaa; äläkä myöskään lennä liian matalalla, tai siivet kastuvat. Kuten tiedetään, poika ei uskonut isää, tietenkään.

Vaikka olen nuhdellut Westerlundia Summasen pettäjäksi, ei asia toki ole niin yksinkertainen. Ymmärrän, ettei Summasen kiduttavan systemaattinen isänmurha sopinut Westerlundille. Viimeinen niitti oli, kun Summanen passitti Leijonissa Westerlundin pelaajapenkin takaa tylysti katsomovalmentajan sivustakatsojan rooliin. Ja minä, miten minun poloisen kävi, jäin kaipaamaan tuon legendaarisen valmennuskaksikon ikuista avioliittoa kuin eroperheen lapsi, joka ei pääse vanhempiensa erosta yli.

Kiukuspäissäni olen joskus sanonut veljelleni Pohjamaan Lehmäjoen leirillämme, että siitähän saivat Summanen ja Westerlund. Tuli Jukka Jalonen ohi kaksikosta heittämällä. Kaksikon Westerlund-Summanen ero avasi tien uudelle Meidän Pelin paradigmalle ja sen suvereenille mestarille Jaloselle perintöprinsseineen. Jaloselle kultaa, Westerlundille ja Summaselle tai Summaselle ja Westerlundille hopeaa ja pronssia, kummin vain. Yhdessä Westerlund ja Summanen olisivat peitonneet Jalosen, yksin ei kumpikaan, ajattelen.

Saattaa yllättää, että minulla otti henkilökohtaisesti lujille, kun Meidän pelin doktriini tuli ja vei vallan westerlundilais-summaslais-jursinovilaiselta oppisuunnalta. Toki olen ollut kehittämässä samoin kuin Westerlund ja osin Summanenkin myös Meidän peliä, mutta analyytikkojen luonteeseen kuuluu hidassoutuisuus ja konservatiivisuus, joten otti aikaa toipua, kun oma lempilätkä korvattiin toisella, ja ennen muuta kiukkuni kohdistui, johonkinhan sitä oli purettava, Erkka Westerlundiin.

Kaikkien jääkiekkoanalyytikkojen äiti

Vaan oikea analyytikkojen analyytikko se vasta onkin Westerlund. Jos minua haukuttiin joskus johtavaksi jääkiekkoanalyytikoksi, Westerlundia olisi sietänyt tituleerata kaikkien suomalaisten jääkiekkoanalyytikkojen äidiksi korkeimmin ylävivahtein. Hän on suomalaisen pelikirja-ajattelun varsinainen kantaisä.

Kaikki lähtee ja kaikki palaa Erkka Westerlundin: Pelianalyysiin. Se on edelleen perustyökalu pelin teoriasta ja käytännöstä Suomessa. Sen on sittemmin ylittänyt vain Tommi Kerttulan pelitapahtumien tiedonkeruun väline TotalScouting, mutta senkin lähtökohta ja esikuva on westerlundilaisessa Pelianalyysissa.

Teen selväksi perättäisin sanoin, että ilman Westerlundin Pelianalyysia meillä tuskin olisi kolmea maailmanmestaruutta jääkiekkoilussa, voi olla, ettei olisi ainuttakaan. Erkka Westerlund oli se, joka maksoi hinnan, teki työn, pilkkoi pelin dataksi, ja teki siitä johtopäätöksiä. Siihen asti jääkiekkoilu oli ollut Suomessa, no, kaaosta. Kunnioitukseni Westerlundia kohtaan Pelianalyysin tekemisen tähden ei voisi olla korkeampi.

On sitten kohtalon ivaa – ehkä se oli jonkinlainen jääkiekkojumalten oikukas tahto –, että kevättalvesta 2005 lähtien kävin niin kovin westerlundilaisen jääkiekkoilun kimppuun. Tiesin liian tarkasti kipupisteet, olin itsekin valmentanut Pelianalyysin pohjalta. Mutta samalla olin suu auki ihmetellyt, mitä tapahtuu kansainvälisessä jääkiekkoilussa ja ennen muuta, mitä tekevät Jukka Jalonen ja Timo Lehkonen Hämeenlinnassa ja pian Pekka Virta Kuopiossa.

Iskin sumeilematta ja tarkoituksella kiinni jakolinjaan, joka menee erittäin hienovaraisesti Westerlundin ja Jalosen jääkiekkoajattelun välissä. Se ei ollut reilua Westerlundia kohtaan, mutta eihän huippu-urheilun kuulukaan olla reilua. Piiskasin myös Jalosta, mutta hän on joviaalimpi ja paremmalla resilienssillä eli psykologisella palautumiskyvyllä varustettu. Työnimellä, suoraan mustakantisesta työkirjastani: Kumpi saa rintamahyökkäyksensä parempaan kuosiin, Westerlund vai Jalonen?

Olen tässä jääkiekkoilun uuden vuosikymmenen taitteessa hykerrellyt hengessäni, kun Westerlund ja Jalonen taittavat tuskin näkyvästi peistä siitä, pitääkö valmentaa yksilö- vai kollektiivipää edellä. Etenkin Jalonen mutta myös hänen kruununprinssinsä Antti Pennanen lähettelevät ovelia pikku piikkejä Westerlundin suuntaan.

Westerlundin ansiot – mediapeliä myöten

Tosi sanoen, näin jälkikäteen, suomalaisen jääkiekkoilun kaikkien aikojen kovimpia suorituksia on se, miten Erkka Westerlund sai kirjoitetuksi pelikirjansa uusiksi ja vietyä sen upeaa käytäntöön keväästä 2005 kauteen 2005-2006 Leijonissa.

On fakta, että Westerlund sai taikinansa kohoamaan yli oman Pelianalyysinsa, jossa perustettiin lähinnä puolustamiseen, vastahyökkäämiseen ja kiekon pelaamiseen turvallisille vesille oman puolustavan viisikon katsepiirin eteen. Torinossa 2006, Latviassa 2006 ja Venäjällä 2007 Westerlundin Leijonat pelasi upeaa lätkää. Siinä oli vahvoja ituja ja merkkejä Meidän pelistä. 

Juttu jatkuu kuvan alla. 

Ajatelkaa nyt. Tämä Westerlund. Onko toista, joka on ollut yhtä vahvasti kahden voittavan paradigman – westerlundilais-summaslais-jursinovilaisen tilan ja ajan jääkiekon sekä Meidän pelin – päällä? Ei ole. Tai jos tarkka olen, Hannu Aravirta oli, matkimalla ja omaksumalla.

Kaikkineen Westerlund on pelimies kiireestä kantapäähän, oikea kabinettihai. Arvostan sikäli häntä. Kun Westerlund haisteli mediailmaston tuulia, siltä osin hänen mediapelianalyysinsa kertoi, että jos ja kun Urheilulehden suunnalta ei tullut tukea, hän kääntyi Urheilusanomien puoleen. Urheilusanomat korottikin Westerlundin omaksi gurukseen kirkkaasti ohi Jukka Jalosen.

Siinä kohdassa – noin vuodesta 2004 noin vuoteen 2013 – elettiin kenties suomalaisen urheilulehtihistorian hohdokkainta vaihetta, mitä tulee joukkuepallopeleistä julkaisemiseen. Jos jotakuta aihe kiinnostaa, kannattaa tutkia todella tarkasti aiheen tiimoilta Westerlundin toimijuutta ja siirtoja. Onhan hän itsekin myöntänyt, että oli pakko alkaa jossain kohtaa pelata mediapeliä.

Suomalaisen jääkiekkoilun etu

Vaan en minä ajatellut tuon lopulta varsin erinomaisesti valmentaneet miehen, Westerlundin, tunteita, kun vuosia prässäsin häntä. Ajattelin suomalaisen jääkiekkoilun etua. Olin raaka. Ehkä tarpeettoman raaka. Mutta onneksi raaka on hänkin. Sopivasti ovela, riittävän vallanhimoinen, ahkera, omanarvontuntoinen, analyyttinen, osaava, härski, tavoitteellinen ja hieman pelokas; sekä sittenkin, kuvainnollisesti, pienellä kirjoittaen ja ripauksen huumoria tähän tuoden: isäaurinkoinen.

Jos vasta nyt, tässä viisissäkymmenissä saisin aloittaa jääkiekkoanalyytikkona, tuskin hennoisin olla niin luja ja armoton Erkka Westerlundille. Olin nuorena lätkäanalyytikkona samanlainen huimapää kuin hänkin aikoinaan HIFK:n päävalmentajana 1998 uutta nousua tehdessään.

Eikä tämän toteaminen saa tietysti entisiä tekojani anteeksiannetuksi, jos ei pyydetyksikään. Helposti hyvällä omalla tunnolla pidän kiinni siitä, että suomalaisen jääkiekkoilun yleisetu menee lajin tekijöiden edun edelle.

On niitä, jotka ovat lähinnä ottaneet peliltä antamatta sille juurikaan takaisin. Erkka Westerlund ei kuulu heihin. Hänen jättämänsä jälki suomalaiseen jääkiekkoiluun on painava ja lähtemätön.

Lue myös

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja