Sihvonen: Alpo Suhonen ja minä – "Kysyin tähtipelaajalta Suhosesta valmentajana ja hymyilin vastaukselle sisäisesti"

5:09
Alpo Suhonen toimi viisi vuotta Itävallan jääkiekkoliiton urheilujohtajana.

MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen tekee kirjoitussarjan tietämistään ja tuntemistaan jääkiekkoihmisistä. Sarjan neljännen tekstin keskiössä on jääkiekkovalmentaja ja kulttuuripersoona Alpo Suhonen. Aiemmin Sihvonen on kirjoittanut Kalervo Kummolasta, Jukka Jalosesta ja Raimo Summasesta.

Kuinka kaukaa ja mistä monista mahdollisista syistä vastahanka ja melkeinpä inho toista ihmistä kohtaan voikaan syntyä? Entä millainen on se prosessi, kun totaalinen erimielisyys ja vastenmielisyyden kokemus hiljalleen helpottaa ja melkeinpä raukeaa tyhjiin?

On peruutettava aina vuoteen 1980, että lukija tajuaa juurisyitä myöten, miksi Alpo Suhosen ja minun ammattisuhteesta muodostui kaikkineen niin raskas ja takkuinen. Olin tuolloin syksyllä 12-vuotias, jolle jääkiekkoilu oli kaikki kaikessa. Olin rakastunut lajiin niin perin pohjin, että se oli elämäni tärkein asia ohi kaiken muun.

Jos rakastinkin lätkää kaikesta sydämestäni, rakkauteni ei ollut aivan pyyteetöntä eikä ehdotonta niin kuin rakkaus ei koskaan ole; minun jääkiekkoiluni tuli olla teknisesti taitavaa, sen tuli olla rehtiä, siinä oli oltava mielikuvitusta hipovia syöttökuviota klap, klap, klap; ja syöttöketjun päätteeksi Boris Mihailov pistää takatolpalta tyhjiin, kun ensin Valeri Harlamov on harhauttanut pari vastustajaa, syöttänyt sentteri Vladimir Petroville, joka oli jatkaa suoraan yhdellä kosketuksella Mihailoville sinne takatolpalle. Kahden suosikkijoukkueeni paidassa ovat kirjaimet CCCP ja ZSKA, kolmannen logossa komeilee: Ketterä.

Esteettisen jääkiekkomakuni mukaista oli myös se, kun oman kaupungin legendaariset maestrot, Imatran Ketterän Jose Pekkala ja Jari Lippojoki operoivat jäällä. Pekkala, numero 9, katsoi ovelasti yhtäänne, syötti toisaanne ja Lippojen, numero 24, lämäri lähti viuhuen maalin ylänurkkaan. Se olin ensin II-divisioonaa Vuoksenniskan tekojääradalla tähtitaivaan alla, ja lopulta I-divisioonaa, upean sarjanousun jälkeen.

Noin 35 kilometrin päässä Lappeenrannassa pelattiin SM-liigaa jäähallissa. Se oli suuri, osin tuntematon maailma, joka vasta myöhemmin muodostui henkilökohtaiseksi tavoitteekseni. Pari kertaa syksyllä, kaksi, kolme kertaa keväällä menimme isäni ja veljeni kanssa junalla katsomaan SaiPan pelejä.

SaiPa ja Suhosen rosvolauma

Loukkaannuin verisesti, siis henkisesti, näkemästäni. Mitä tämä oli? Mitä pelaajia olivat nämä Jouko Kukko, Jukka Peitsoma, Jyrki Paakkarinen, muutamia mainitakseni? Miksi he pelasivat niin kuin pelasivat, liki koko ajan sikaa? Mitä olivat nämä jatkuvat rähinät ja tappelut? No, oli siellä sentään herrasmiespakki, tyylikäs Pertti Ahokas ja upea hyökkääjäkaksikko Heikki Mälkiä ja Petri Skriko.

Miksi? kysyin isältämme, joka oli urheilumiehiä kiireestä kantapäähän. Kaksi ja puoli vuotta nuorempi Toni-veljeni ei onneksi tainnut vielä olla näkemästään pelitavasta mielimurteissaan. Isä ymmärsin yskän ja pelin hengen. Isän vastaus kuului sanasta sanaan: SaiPan uusi valmentaja Alpo Suhonen sallii ja jopa haluaa, että pelaajat pelaavat niin kuin pelaavat. Diplomi-insinöörille tyypillinen jatko kuului: Kyllä lätkää voi noinkin pelata, ja vaikka se on rumaa, se on taktiikkaa. Paskat voi! ajattelin ja purin hammasta.

Vielä tuolloin tämä peijakas valmentaja Alpo Suhonen ei mennyt minulle niin sanotusti lopullisesti tunteisiin. En aivan tajunnut 1980, miten jokainen joukkue on tismalleen valmentajansa näköinen.

Jatkamme Lappeenrannan reissujamme, yritän katsoa ikään kuin ohi määrättyjä asioita SaiPan pelaamisesta, vaikka esimerkiksi ottelu HIFK:ta vastaan meinaa olla liikaa esipuberteetti-iässä olevalle Petterille. Odotan sen sijaan joka kolmatta tai joka toista vaihtokierrosta, että pääsen seuraamaan Skrikon ja Mälkiän otteita – he ovat muuta maata kuin muu rosvolauma. HIFK:sta kiinnittää huomiota kuin nenänvartaan pitkin SaiPan kukkopoikia katseleva pakki Pertti Lehtonen ja älykkäitä syöttöjä jakeleva Matti Forss; sen sijaan läpi pelin hermostuneesti elehtivän Ari Lähteenmäen Suhonen arvatenkin haluaisi pelaavan omassa joukkueessaan.

Suhosesta tulee Leijonien päävalmentaja – ja hänen klooninsa puhuu

Vaan tauti yltyy, kuten tavataan sanoa. Aivan kuin kohtalo ei laiskottelisi osaltani, vaan se lähettää tämän valmentaja Alpo Suhosen eri tavoin vaivoikseni. On vaikea sietää, miten tämä Suhonen puhuu jääkiekosta, kun hän on kohonnut peräti A-maajoukkueen, Leijonien päävalmentajaksi. Alan vihata suoraviivaista jääkiekkoa tietämättä, mitä se ihan tarkalleen on. Tämä Suhonen, hänellä on nuorena miehenä hyvin keikarimainen tapa esiintyä itsevarmana ja kaikesta kaiken tietävänä julkisuuteen päin. Tämän tästä hän linjaa, että on pelattava pohjoisamerikkalaiseen tyyliin: suoraviivaisesti.

Eikä siinä kaikki. Suhosen doktriini ja sanat seuraavat minua sinnekin, minne niiden ei pitäisi. Kun silloinen junioreiden Leijonapolku alkoi, koottiin ensin aluejoukkueet. Meillä Kymi-Saimaan aluevalmentajana toimii muuan Jussi Piuhola. Lempo soikoon, Piuhola jättää minut valitsematta aluejoukkueeseen, mutta ei siinä mitään, kuppini menee nurin, kun tämä Piuhola puhuu aivan kaiken jääkiekosta: Alpo Suhosen suulla! ”Suosimme pelaajia, jotka kykenevät pelaamaan pohjoisamerikkalaisittain suoraviivaisesti…”

Perheemme muuttaa jääkiekkoilun tähden Imatralta Joensuuhun, Savo-Karjalan alueella olen aluejoukkueen itseoikeutettu ykkösketjun sentteri – sen alueen aluevalmentaja Juha Junno ei ole Suhosen klooni ja sivuadjutantti – ja peittoamme heti syksystä Kymi-Saimaan aluejoukkueen mennen tullen. En ole näkevinäni jäähallin käytävällä Suhosta, korjaan, Piuholaa, jonka katse myös harhailee.

Suhonen NHL-joukkueen päävalmentajaksi

Alan rakentaa omaa kohtuulliseksi mutta vaatimattomaksi jäävää uraani pelaajana ja valmentajana, ja kaiket ne vuodet pidän syrjäkarein silmällä myös herra Suhosen valmentajauraa, hänestä tulee peräti NHL-joukkue Chicago Blackhawksin päävalmentaja. Tosin en ylläty, kun Chicagon joukkue pelaa NHL:nkin mittapuulla raakaa jääkiekkoa, kovaksi keitetyn Suhosen nyrkkisankarit kunnostautuvat tämän tästä ottelusta toiseen.

Eiköhän – juryn naiset ja herrat – ala visusti käydä ilmi, kuka on tämän lukeilla olevani tarinani konna! No, katsotaan nyt kortit kuitenkin loppuun asti.

Pienuuttani olen tyytyväinen, kun kuulen, että Suhonen on saanut potkut Chicagon päävalmentajan pallilta 2001. En usko hetkeäkään, että kyse olisi Suhosen sydänvaivoista, vaikka sillä tavalla asia uutisoidaan. Surkea valmentaja! ajattelen sen sijaan.

Melkein parikymmentä vuotta myöhemmin Suhonen myönsi minulle, että jos jotain terveyteen liittyvää ongelmaa hänellä tuolloin olikin, se oli burn out. Tietääkseni tätä asiaa ei ole näin ollut totuudenmukaisesti kertaakaan vielä julkisuudessa. Mutta paljastettakoon tuo tässä nyt. Päävalmentajan burn out ja joukkueen heikko menestys olivat potkujen syyt.

Ensitapaamisemme – Suhonen on stara, minä sivuhenkilö

Tapaamme ensimmäistä kertaa Suhosen kanssa keväällä 2002. Paikka on Helsingin vanhan jäähallin käytävä. Hipaisen Suhosta olkapäähän ja kysyn häneltä ystävällisesti ohi mennen, miltä on tuntunut palata valmentamaan Suomeen ja vieläpä maineikasta HIFK:ta. Suhonen alkaa vastata jotain, mutta se jää kesken, koska Uuge Kojola pyytää Suhosta valokuvattavaksi. Suhonen on, onhan vasta uuden päävalmentajan kuherruskuukausi, Nordenskiöldinkadun iso stara, minä piskuisen Pelicansin tuntematon apuvalmentaja. HIFK-Pelicans ottelun jälkeen kirjoitan mustakantiseen muistikirjaani: ”Suhosella on paljon työmaata edessään, HIFK:n peli ei ollut yhtään parempaa kuin potkut saaneen Heikki Mälkiän aikana.”

Lainaamme kauden 2002-2003 päätteeksi Pelicansista parasta pelaajaamme Jari Kauppilaa Suhosen HIFK:lle. En malta olla kysymättä sesongin jälkeen Kauppilalta millainen valmentaja Suhonen oli ollut. ”Laiska ja epämääräinen”, kuului vuorostaan Kauppilan epämääräinen vastaus. Hymyilen vastaukselle sisäistä hymyäni. Huomaan, että omat antipatiani Suhosta kohtaan eivät olleet hellittäneet. Vaan olivathan ne syntyneet tunnepitoisesti herkimmässä vaiheessani nuoruudessani puolustaudun itselleni asennettani pohdiskellessani.

Tosi sanoen vastapuolen valmentajana en löydä Alpo Suhosen HIFK:n pelaamisen punaista lankaa, aivan kuin pelaajat omistaisivat pelin hänen joukkueessaan, kyse ei ole missään tapauksessa pelikirjajääkiekosta. Sikäli hän elää niin kuin opettaa, ajattelen.

Muistan olleeni pettynyt jääkiekkoihmisenä Suhosen Kausi sydämestäni (WSOY, 2001) päiväkirjamuotoiseen teokseen, jossa hän muun muassa tilittää suhdettaan NHL:ään, kirjan jääkiekkoilullinen anti on liki nolla; toinen puoli minusta tosin nautti lukemastaan, koska teoksen kirjoittaja esittää itsensä eräänlaisena dandyna, kulttuuritietoisena keikarina, hahmottamassa ammattiurheilumaailmaa.

Sivullinen eikä profeetta omalla maallaan

On aivan selvää, että Suhonen ei ole profeetta omalla maallaan. Sen sijaan hän on mestarivalmentaja Sveitsin liigasta ja tunnustettu luennoitsija maailmalla. Suomessa hän on osin omasta tahdostaan, osin muiden määrittelemänä ajautunut elämään eräänlaista sivullisen elämää.

Suhonen on outolintu jääkiekkopiireissä, hän on outolintu myös kulttuurielämässä. Yhtä kaikki, hän on ajattelija, ehkä hänen sivullisen roolinsa on pakottanut hänet ajattelemaan ja reflektoimaan myös itseään, mikä käy ilmi tässä lukeilla olevassa tekstissäni, tosin vasta hieman tuonnempana.

Tulkintani on, että jos Alpo Suhosen nuoruus ja vimma olisivat sattuneet 2010-luvulle, hän olisi luultavasti johtavia Meidän pelin apostoleja. Hän olisi nyt jotain samaa, mitä on Kärppien päävalmentaja Mikko Manner. Sen sijaan Suhosen aika oli 1980-luvulla, ja sitä mukaa hänestä on tullut eräänlainen Meidän pelin hampaaton kriitikko, jopa kieltäjä. Sivullinen sivullisuudessaan, mitä tulee suomalaiseen moderniin jääkiekkoiluun.

Eeppinen sarja: Suhosen Ässät vs. Tammisen Sport

Todistin todella läheltä omina jääkiekkoanalyytikon loiston päivinäni keväällä 2009 – olin silloin hieman kuin nuori Suhonen 80-luvulla – suomalaisen jääkiekkoilun yhtä voimallisimmasta ja ikimuistoisinta seitsemän ottelun sarjaa, kun Mestiksestä nousua SM-liigaan hakenut Juhani Tammisen Vaasan Sport kohtasi liigapaikkaansa säilyttämään pyrkineen Alpo Suhosen Ässät.

Sarjan voitti lopulta Ässät, mutta suomalaisen jääkiekkoilun paradigman teoreettisessa katsannossa pidemmän korren veti Tammisen Sport, joka pelasi tammislaista 60 minuutin paineen pelikirjalätkää. Sen sijaan Suhosen Ässät ei pelitapansa puolesta kiinnittynyt sen paremmin menneisyyteen kuin silloiseen nykyisyyteen eikä senkään vertaa tulevaisuuteen. Ässät pelasi minkä pystyi, hieman kaoottisesti, henkensä pitimiksi.

En enää muista, mitä olen tarkasti ottaen ajatellut, kun olen kuitenkin lopuksi merkinnyt sarjan seitsemännen ottelun jälkeen 11.4.2009 mustakantiseeni sanat: ”Inhimillisemmin valmentanut ja esiintynyt Suhonen löi epäinhimillisemmin valmentaneen ja esiintyneen Tammisen. Kaksintaistelu oli eeppinen.”

Suhonen ja Sihvonen Maria Veitolan vieraana

Ollakseen huikea ja joka tapauksessa erityislaatuinen Suhosen ja minun tarinaani ilmaantuu kuin ikiaikaisiin näytelmiin ja osaan korkeakirjallisuutta: Deus ex machina. Liki epäuskottava ja äkkinäinen juonenkäänne. Kuin antiikin aikaan näyttämölle laskeutuu lavasteista nostureiden avulla jumala kuljettamaan juonta eteenpäin ja ratkaisemaan tilanteen.

Olemme marraskuussa 2011, Suhonen ja minä, Maria Veitolan televisioshow’ssa Maria! Nelosella. Melkein kuin Deus ex machina pitäisi huolen siitä, että aivan kaikki on kääntyneet päälaelleen: Suhonen vastustaa kaikkinaista väkivaltaa jääkiekkoilussa – ja, raato soikoon, minä puollan. Suhonen on päästänyt valloilleen viisaan ja humaanin puolen itsestään; itse olen ajautunut vastapuolelle, olen jopa luonut käsitteen ’v-koodi’, väkivaltakoodi, joka kaukalotappeluiden muodossa pitää virallisen normiston tukena eräänlaisena pelaajien keskinäisenä epävirallisena normistona (muka) huolen pelin puhtaudesta, väkivallattomuudesta.

Ja, totta kai, pilkkaan Suhosta opportunismista seuraavat vuodet. Siinä pauhaa takin kääntänyt mies, joka on viljellyt ja kultivoinut väkivaltaa jääkiekkoilussa pääpäsmärinä ensin neljännesvuosisadan, ja nyt nuhtelee ja opettaa, kaiken jälkeen, muita meitä muita aivan muuhun.

Nuori, ajattelematon maailmanvalloittaja, jolla ei ole aikaa eikä varaa moraalipohdintoihin. Sellainen Suhonen oli 1980; sellainen minä vuorostani olin 2011. Vanha, viisas mies, sitä Suhonen on nyt. Voin vain kuvitella, millaista eettistä taakkaa ja syntisäkkiä Suhonen on kantanut selässään vielä 2000-luvun vaihteessa, kunnes hän muutti kurssiaan. Palattuaan NHL:stä Suomeen hänen HIFK:nsa ei – ehkä seuran fanien pettymykseksi – pelannut enää ollenkaan ns. kovaa lätkää, ja sama uusi pehmeys näkyi Ässissä.

Miksi minusta tuli v-koodin kannattaja, miksi keskitin kaiken tarmoni lätkäkeskustelussa kukkahattusetiä vastaan, sitä en ala selitellä, vaikka ehkä pitäisi. Tämä on kuitenkin nyt Alpo Suhosen tarina, ei omani. Tyydyn toteamaan, että ajattelin heikosti, olin pieni enkä osannut ottaa huomioon kaikkia syy-seuraus-suhteita.

Lopulta kävi niin, että kaiken nähnyt ja kokenut Suhonen oli oikeassa – mutta vasta täällä uuden vuosituhannen puolella. Tosin Suhosen 2000-luvun alun varoituksen sanoja ei osattu oikein ottaa todesta. Ongelma on myös Suhosen puolella. Ensin kuulijoilla oli olo, että siinä pukki mestaroi puheillaan kaalimaan vartijana. Asiaa ei ole auttanut, että Suhonen puhuu julkisuudessa turhan koukeroisesti, hän filosofoi ehkä osoittaakseen laajaa lukeneisuuttaan.

Ja meidän muiden tappio on, ettei Suhonen saa kynällä riittävän täsmällisesti ilmaistuksi itseään, siinä mielessä on vaara, että hänen arvokas perintönsä jää jälkipolville autenttisena jakamatta. Taitava kynäniekka Risto Pakarinen yrittää auttaa Suhosta, minkä pystyy, mutta ainakaan minulle Suhosen ajattelu ei aukea. Olen, vahingoista viisastuneena, taipuvainen uskomaan, että Suhosen laajempi urheilufilosofinen ajattelu voisi olla hyvinkin perusteltua ja käyttökelpoista, mutta siitä pitäisi saada pitävämmät ja loogisemmat näytöt.

Sen, että Suhonen oli lopulta jääkiekkoilun väkivallan suhteen oikeassa, on vastaan sanomattomalla tavalla perustellut perustelujen korkein mahdollinen taho: Peli. Päähän kohdistuneet taklaukset ja vaarallisen pelin eri tavoin tuottavat aivovammat ovat todistusvoimaltaan kiistattomat. Minunkin – todellisen opportunistin – on ollut käännettävä tikkitakkini jo toistamiseen nurin. Minä se varsinainen konna olinkin.

Viimeinen kaksintaistelumme

Ja kävimmehän me Alpo Suhosen kanssa myös lopullisen taistelumme siitä, kumpi meistä on suurempi. On myönnettävä: hävisin.

Kun mietin viime heinäkuussa, kenen haastattelijan kanssa lähtisin kiertämään Suomea esikoisromaanini kanssa, ei ollut kahta sanaa: pyysin Suhosta. Oli suuri ilo kiertää paikkoja itseäni lukeneemman ja sivistyneemmän, ja toki elämää enemmän nähneen miehen kanssa. Emme juurikaan puhuneet kahden kesken jääkiekosta, muusta sitäkin enemmän.

Useimmat esiintymisemme menivät hyvin ja moitteetta. Mutta jonkin kerran Suhonen näytti kysymyksillään minulla kaapin paikan. Viimeisen kerran esiinnyimme Helsingin Kirjamessuilla. Jo ennen vetoamme Suhonen oli jotenkin energisen ja kipakan oloinen. Siinä lavalla hän sitten iski kiinni teokseeni ja minuun lempiaiheellaan eksistentialismilla, jonka hän tuntee – osin kai sivullisuuttaankin – kuin omat taskunsa. Retorisesti taitava Suhonen esitteli erään väitteensä tueksi ohjaamansa Pasi Lampelan näytelmän Sammakkokuningas rekvisiittana olevan katiskan. Väittelimme minkä kykenimme, kumpikin parhaansa pöytään iskien.

Sain kuulla kuulijoiden eturivistä kirvelevän tuomion kovaan ääneen. ”Suhonen voitti, katiskan mitalla.” Sanat lausui etummaisen miehen asiantuntemuksellaan Jussi Parviainen.

Juttua korjattu klo 14.30: Jari Kauppila lainattiin Pelicansista HIFK:hon kaudella 2002-2003, ei 2001-2002.

Lue myös

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja