MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen tekee kirjoitussarjan tietämistään ja tuntemistaan jääkiekkoihmisistä. Sarjan kolmannen tekstin keskiössä on jääkiekkovalmentaja Raimo Summanen.
LUE MYÖS: Sihvonen: Jukka Jalonen ja minä – "Jalonen on mököttäjä joka toipuu, ja minä terrieri hänen lahkeessaan kiinni"
LUE MYÖS: Sihvonen: Kale ja minä – "Kiekkojohtajana helvetinkone ja voittava sampo, jolle en ollut niin kova vastus kuin luulin"
Eletään kesän ja syksyn 1995 taitetta. Kohdakkoin keväällä Turun Palloseura on voittanut Suomen mestaruuden SM-liigassa ja Leijonat ensimmäisen maailmanmestaruutensa Ruotsin MM-kisoista.
Lankapuhelimeni soi Turun Tervatorilla, jossa asun perheeni kanssa. Vastaan puhelimeen, ja siitä alkaa maratonpuhelu, joka kestää ja kestää. Lasteni äiti ehtii luoda suuntaani monet vaivihkaiset katseet, eikö puhelun voisi jo lopettaa. Ei voi. Langan toisessa päässä on jääkiekkoilija Raimo Summanen.
Vain pari kuukautta aiemmin olemme molemmat – Summanen ja Sihvonen – lopettaneet peliuramme lätkänpelaajina. No, urat ja urat, Summanen iski pelaamissaan 385 liigaottelussa 253 maalia; lisäksi Summanen oli maajoukkuepelaaja, joka pelasi NHL:ssä 151 peliä 0,5 tehopisteen keskiarvolla. Omat saldoni ovat heikot Summasen rinnalla, SM-liigassa 89 peliä, 10 maalia. Sentään I-divisioonatasolla olin edes liki, mutta vain liki Summasen tasoinen pelaaja, jos pisteissä mitataan: hän, 66 peliä, 67 tehopistettä; minä, 170 ottelua ja 117 pistettä.
Vaan puhelu kestää ja kestää. Ainakin pari tuntia siinä vierähtää, minä olen äänessä korkeintaan 30, Summanen loput 90 minuuttia. Emme ole ennen puhelua koskaan tavanneet, jos lukuun ei oteta kauden 1989-1990 kohtaamisia kaukalossa, jossa hän viiletti Ilveksen, minä KooKoon paidassa.
Puhelun kuluessa muistan välähdyksenomaisesti, miten talvella 1983 olin yksin ulkojäällä Imatran Sienimäen Jukolan kentällä. Yritin hioa heikointa kohtaani, laukausta suoraan luistelusta. Imitoin Raimo Summasen – joka mättää sillä sesongilla SM-liigassa peräti 45 maalia ainoastaan 36 ottelussa – liikehdintää ja rytmiä jäällä aina tuuletusta myöten: eleettömästi oikea käsi ja maila aivan suoraksi ylös osuman merkiksi.
Juttu jatkuu videon alla.
7:23
Meillä on Summasen kanssa ikäeroa kuusi vuotta. Puhelimessa puhuvat 33-vuotias sen kevään Suomen ja maailmanmestari sekä 27 vuotta pian täyttävä kirjallisuuden opiskelija.
Kuulen ja ymmärrän, että puhun puhelimessa tulevan valmentajan kanssa. Puhelun jälkeen oivallan lopullisesti omat näköalani: jääkiekosta kirjoittaminen on vuorostaan minun juttuni; olin saanut kirjoittamillani noin 10 000–15 000 merkillä Raimo Summasen liki tolaltaan.
Summasen puhelun aihe oli vain ja ainoastaan päätoimittaja Ari Mennanderin silloin juuri Jääkiekkolehdessä julkaisema artikkelini Jursinovilaisuus. Summanen koki, että olin tismalleen sanoittanut sen todeksi, minkä hän oli juuri pelannut todeksi. Puhelu oli kaikkien aikojen yksityiskohtaisin. Perkasimme uudelleen merkityksineen ja syineen ränniavaukset, ylijuoksut, syöttökiellon, puolustusvalmiuden kiekonkuljetusten jäljiltä, kaksinkamppailujen synnyttämät irtokiekot ja niin ja niin edelleen. Pitkä puhelu loppui sitten äkillisesti, kuten sittemmin lukemattomat puhelut loppuvat, joita myöhemmin olemme käyvä. Kun asia on sanottu, mitä sitä enempää jaarittelemaan, ajattelee Summanen.
Kuulin myöhemmin selostaja JP Jalolta, miten Summanen kulki seuraavat vuoden päivät jäähalleilla ”uusi raamattunsa” eli artikkelini aina mukanaan. Kaivoi esiin taskustaan, saarnasi, opetti ja keskusteli sen oppien mukaan, vaikka yhdeksän kuulijaa kymmenestä ei ymmärtänyt mitään. Hänestä oli tuleva niin kuin hyvinkin odottaa saattoi: jursinovilaisesti orientoitunut huippuvalmentaja.
Toni ”Soosi” Sihvonen paljastaa ja ei paljasta Summasen
Jäin ensimmäisen puhelumme jälkeen melkein kymmeneksi vuodeksi kehittämään itseäni, valmensinkin hieman, että voisin osata sitten kirjoittaa vielä paremmin lajista. Emme olleet yhteyksissä Summasen kanssa, emme tavanneet kuin vasta syksyllä 2002, kun olin Pelicansin apuvalmentaja ja hän on jo voittanut päävalmentajana mestaruuden Jokereissa ja Erkka Westerlundin apuvalmentajana HIFK:ssa.
Toki olin seurannut Summasen valmentajapolkua sivusta HIFK:sta Jokereihin, kuullutkin jotain, vaikka Summasen alaisuudessa HIFK:ssa ja Jokereissa pelannut veljeni Toni Sihvonen puhuu jääkiekkoasiansa aina vasta muutamien vuosien viiveellä, jahka pöly on riittävästi laskenut.
Tosi sanoen veljeni ”Soosi” on muokannut suhtautumistani Summaseen taiten. Kun olen ollut Summasen pauloissa, Soosi on muistuttanut, etten ole nähnyt ja kuullut kaikkea riittävän läheltä. Kun taas olen kritisoinut Summasta rajustikin, Soosi on toppuuttanut sanomalla, että kyseessä on sittenkin positiivisella tavalla hullu nero valmentajaksi.
Summanen loistaa maailmancupissa 2004
Syksyllä 2004 suomalainen jääkiekkoilu oli joutunut myrskyn silmästä keskelle myrskyä. Ja kenenpä muukaan tiimoilta kuin Raimo Summasen. Muistan, kuinka jännittyneenä kävelin Hartwall-areenan uumeniin, median tiloihin. Alkamassa oli Suomen ja Tshekin välinen maailmancupin ottelu. Oma lehteni Urheilulehti oli juuri paljastunut shokkitiedon, Leijonien päävalmentaja Raimo Summasta uhkaavat potkut. Päätoimittaja Jukka Rönkä oli kaivanut uutisen aivan Kalervo Kummolan ydinpiiristä paljastamatta koskaan lähdettään edes minulle, joka tein uutiseen kipakan kommentin.
Tunsin olevani persona non grata lehdistötilassa. Kuten monet muutkin, legendaarinen Pentti Lindegren käänsi päänsä pois minut, kavaltajan, nähdessään. Summasen Leijonat voitti turnauksen avauksensa suvereenisti maalein 4–0. Osa takeista kääntyi heti, etenkin Lindegrenin, joka pyrki viittilöimään ja huutamaan nimeäni, kun huomasi Summasen pysähtyvän ottelun jälkeisen lehdistötilaisuuden alla vasiten kohdalleni hyväntuulisena juttelemaan ja selkääni hakkaamaan.
Summanen oli täydellisesti tilanteensa päällä. Hän tajusi visusti, ettei Urheilulehti ollut hänen venettään keikuttamassa vaan paljastamassa, miten liitto vehkeili hänen selkänsä takana – olkoonkin, että varmaankin osin ihan syystä, riippuen näkökulmasta.
Seuraavat kuusitoista päivää suomalainen jääkiekkoväki seurasi uskollisena ja raittiina voittajan miekkaa. Miekkaa kantoi Summanen kohti yhtä kaikkien aikojen kovinta suomalaista joukkuepallopelisaavutusta.
Ja, kun Summanen lopulta sai kaiken jälkeen potkut, oma tulkintani on – en ole ennen sanonut tätä ääneen – se, että Summanen vain tekeytymällä tekeytyi mahdottomaksi Kummolan ja Heikki Hietasen pitää hänet. Summanen vaati ja mittautti asioita sekä luottamustaan tavalla, joka lähenteli samaan aikaan sekä mahdottomuutta että täydellisyyttä. Sen tietää, miten sellaisessa käy.
Kestääkö Summanen kritiikkiä?
Vaikka olen ollut ankara Summaselle sekä kehuissani että moitteissani, olen aina tehnyt johtopäätökseni jääkiekkoanalyytikkona pelistä, en mistään muusta.
Keväällä 2004 MM-kisojen tiimoilta linjasin, että Summasen kaksivaiheisen reagointipelaamisen pelikirja on liian mekaaninen ennalta peliä pakottavine kymmenminuuttisineen. Maailmancupin koko kaukalon miespuolustus ja kenttätasapainoinen kulmapelaaminen olivat taas nerokasta kuin mitä. KHL:n finaalisarjan seitsemännessä ottelussa Summanen teki pelisuunnitelmassaan virhearvion säätämällä joukkueensa Avangard Omskin pelitavan odottavan passiiviseksi Moskovan Dynamoa vastaan. Ja HIFK:ssa Summasen pyrkimys luontoäidin lätkään joutui todella hampaisiini. Muutamia mainitakseni.
Summasen maine on, että hän olisi äkkipikainen, asiat hyvin selväksi tekevä mies. Siksi arvelen, että lukija otaksuu jotain ja haluaa tietää, miten Summanen on suhtautunut kritiikkiini. Voin kyllä, lupaa kysymättä, paljastaa sen. Sitä ennen totean, ettei kai kukaan ole lyönyt Summasta niin kovin kuin minä, koska olen tähdännyt ja osunut valmentajan arimpaan paikkaan eli siihen, miten hänen joukkueensa pelaa. Pyhempää asiaa valmentajalle ei ole, eikä tule.
Ei sanaakaan. Ei koskaan. Vaikka olemme puhuneet jääkiekkoilusta ja muustakin lukemattomat kerrat pitkään ja hartaasti vuosien varrella, koskaan sanan puolikaskaan ei ole hänen puoleltaan kosketellut hänen saamaansa kritiikkiä. En tunnista ihmisten puheista ollenkaan sitä Summasta, joka on kuulemma sanonut joskus jollekulle jostakin pahasti. Minulle ei koskaan eikä mistään.
Summanen on nero, Sihvonen ei
Asetelmassamme on jokin sellainen arkikielellä ilmaisten tasoero, että hän, Summanen, on nero, mitä tulee jääkiekkoiluun. Sitä minä en ole alkuunkaan. Olen ahkera, mutta en vähääkään nero. Lopulta olen jääkiekkoilun suhteen vain tunnollinen muistiinmerkitsijä. Mutta Summanen on nero. Summanen on jääkiekkoilun tulevaisuuden näkijä, minä vain jäljennän jo tapahtunutta, mahdollisimman pienellä viipeellä, viivelähdöllä, heh.
Juolahtaa mieleeni, miten Summanen on joskus varovasti ja toiveikkaasti huomauttanut, etten vertaisi häntä aina Jouko Turkkaan. En ota toivetta kuuleviin korviini. Summanen on kuin Turkan poika, adoptiopoika.
Ai miksi nero? Otan esimerkin. Ajatelkaa nyt. Se, miten Summasen Leijonat pelasi 2004 maailmacupissa, se sama pelitapa sekoitti koko NHL-jääkiekkoilun uuteen uskoon, kun hiljalleen tuossa maailman kovimmassa kiekkosarjassa lopulta aivan jokainen joukkue alkaen noin vuodesta 2014 pelata: summaslaisittain pakkien vastaan ajoineen kaikkineen! Summanen ei ollut kuin vaivaiset 10 vuotta pelin globaalin evoluution edellä. Melkopuoleista, sanoisin.
Voimme vain ounastella, millainen nerokas aivomyrsky Summasen päässä on käynyt 2004 kesä- ja heinäkuussa. Siinä oli vaivaiset kaksi kuukautta aikaa päättää Leijonien siirtymisestä kaksivaiheisen reagointipelaamisen pelitavasta maailmancupin koko jään miesvartiointiin ja hillittömään prässipelaamiseen edistyksellistä kenttätasapainoista kulmapeliä unohtamatta. Eikä siinä kaikki, koska aikaa oli vähän, uuden pelitavan sisään ajamiseksi piti olla täsmäharjoitteet, jotka todistin omin silmin todeksi Vierumäen lyhyellä harjoitusleirillä:
Summanen viheltää äkillisesti pilliin, viisikkoharjoitus seis! ”Teemu, tule tänne. Tästä näin, liikut näin ja sitten tänne näin.” Mikä intohimo, mikä rakkaus, mikä omistautuminen päävalmentajalta, kun hän ohjaa hellästi kädestä pitäen tähtipelaajaansa Selännettä muiden nähden, Selänteelle opiksi, ja muille malliksi, ajattelen.
Summanen kirjoitti, tai siis puhui, ja Vesa Rantanen kirjoitti prosessista upean kirjan Meidän päivä, jonka kustannustoimittajana hääri alansa paras, edesmennyt Silja Hiidenheimo. Minäkin kirjoitin otteen, pari kirjaan, mutta tekstiäni editoitiin siinä määrin, etten tunnista sitä nykyäänkään omakseni. Tosin kirjassa oli ja on kyse enemmästä kuin pelistä ja pelikirjasta, sillä tavalla oma kirjoitustapani jääkiekosta ei riittänyt tuon erinomaisen kirjan tarpeiksi. Kyse on maailmanluokan urheiluvalmennuskirjasta, jonka soisin kuluvan uusien ja uusien suomalaisten lukijapolvien käsissä.
Yhtä kaikki maailmancupissa 2004 oli otettu ehkä ratkaiseva askel suomalaisten eri joukkuepallopelien uudeksi huoneentauluksi: meidän joukkueillamme tulee olla muista maista poikkeava pelitapa, peli-identiteetti eli oma ymmärrys itsestämme ja tavastamme toimia, oma itsetunto ja oma itseluottamus. Siinä on Raimo Summasen huikea testamentti ja eteennäyttö suomalaiselle huippu-urheilulle.
Humanistiksi minussa on huippu-urheilun suhteen raaka puoleni. Siksi ymmärrän ja hyväksyn, että Raimo Summanen antoi maailmancupin kuluessa haipakkaa ja huutia Janne Niinimaalle. Olkoonkin, että siitä on nyt yli 15 vuotta aikaa. Niinimaa taisi olla joukkueen kuopus. Hänenlaistensa uudenaikaisten miesten porukka on nykyään enemmistönä joukkueissa. Se on vaatinut valmentajienkin muuttamaan toimintatapojaan.
Summanen alkaa pommittaa puheluin
Oli meillä toinenkin todella pitkien, useiden puhelujen oikea sarja Summasen kanssa. Kun Summanen oli Bluesin urheilujohtaja, hän haastatteli seuralle tulevaa päävalmentajaa. En tiedä, keitä muita haastateltiin, valituksi tuli Petri Matikainen. Välillä puhelin soi illalla todella myöhään, melkein yöllä. Meno yltyi, välillä tuntui kuin jokin KGB:n koulutettu agentti olisi kuulustellut minua. Ehkä Vladimir Vladimirovitš Jursinov oli neuvonut Summasta.
Summanen yritti kaikin mahdollisin ja mahdottomin retorisin konstein ajaa sen käärmeen piippuun, jossa hän uudestaan ja uudestaan päätyi tivaamaan: Olisinko valmis Bluesin päävalmentajaksi. Yhtä monta kymmentä kertaa toistin, että en, vaan suostun ainostaan kuvioon, jossa Summanen itse olisi päävalmentaja ja minä apuvalmentaja. Sama virsi, monta kertaa. Enkä taipunut. Tietenkään.
On mahdotonta lopullisesti tietää, tahtoiko Summanen oikeasti minusta päävalmentajaa Bluesille. Ehkä, ehkä ei. Hällä väliä. Sitä Summanen alleviivasi, ettei hän nähnyt minun epäonnistuneen Pelicansin päävalmentajana. Ja oikeassahan hän oli. Koutsasin joukkuetta, josta myytiin heti pois 10 parasta pelaajaa. Tuossakin Summanen oli poikkeus lätkäpiireissä. Hän näki kirkkaasti, miten meidän oli käynyt ja missä olosuhteessa Lahdessa. Sitä hämmästelin, kun luottapakkini Pelicansista, oikea soturi ja joukkueemme kapteeni, Santeri Heiskanen oli luonnehtinut Summaselle, että olen parempi pelin aikana peluuttamaan joukkuetta kuin vetämään treenejä. No, se oli Heiskasen näkemys.
Ja, myönnettäköön, keplottelin siinä itsekin. Katselin ikään kuin sivusta sitä vääntöämme Bluesin suhteen. Kun päästin asian liian pitkälle, minusta ei ollut enää sanomaan Summaselle, etten ole valmentamisessa mukana valmentaakseni huipulla vaan hankkiakseni ylivertaisen aseman jääkiekkokirjoittajana. Sellainen ketku olin, ja olen.
Vaan jos halutaan tietää, millainen olen oikeasti vetämään harjoituksia, kysykää Summaselta. Se oli 2010, kun hän pyysi audienssia tulla Hämeenlinnaan harjoitushallin lehtereille. Kynä sauhuten vuorostaan Summanen teki nyt muistiinpanoja, kun vedimme yhdessä O-P Yrjänheikin kanssa treenejä HPK:n B-junioreille, maineikkaille Mussukoille. Ei menty perinteisiä kiertoharjoitteita, mentiin peliä ja pilkottua peliä. Mutta vain peliä.
Psykologinen loppuyhteenveto Summasesta
Melkeinpä kaikista muista jääkiekkoihmisistä Summanen poikkeaa siinä, että hänen kanssaan voi ja on mielenkiintoista puhua muustakin kuin lätkästä. Kaikki menee politiikasta talouteen, taiteista tieteeseen, naisista elämään, ja niin edelleen. Lempo jos hänellä vielä pysyisi kynä kädessä, siinä olisi täysin pitelemätön tapaus. Mutta rajansa kaikella.
Jos lopuksi oikein pinnistän ja kiritän itseäni Summasen suhteen ja sanon, mikä hän on miehiään, päädyn seuraavaan.
Summaselta puuttuu sopivasti sosiaalista häpyä. Sitä vailla hän on valmis tekemään, mitä hänen on tehtävä. Kun jääkiekkoilun vätykset – eli me, reima enemmistö – kohtaamme milloin vain, missä vain Summasen, pisto on meidän puolellamme. Oma lajiriittämättömyytemme, saamattomuutemme, kyvyttömyytemme sitoutua, rohkeutemme puute ja leväperäisyytemme soutavat suonissamme lipeän ja häpeän lailla. Moni häpeää, vaikka juoruaa ja parkuu taustalla.
Summanen on kuin tavallista seiväshyppääjää ilkkuen odottava rima, joka on kuin piruuttaan asetettu kuuteen metriin.