Usein pohditaan, miksi naiset rakastuvat renttuihin, mutta viime aikoina olen joutunut viemään tämän pohdinnan aivan uudelle tasolle: Miksi naiset tyytyvät renttuihin?
Ei ole mielestäni mikään ihme, että naiset hullaantuvat renttumiehistä. Ei ole houkuttelevampaa ajatusta kuin harrastaa villiä seksiä huolettoman ja komean rentun kanssa päivä toisensa perään. Ja potentiaalinen muutoskohdehan on aina kiinnostava – mikä tekisikään parempaa naisen itsetunnolle kuin mahdollisuus saada renttumies muuttumaan ja rakastumaan?
Jossain vaiheessa jokainen nainen kuitenkin (toivottavasti) havahtuu siihen, että hetkinen, eihän tämä renttu miksikään muutu. Sama valehteleva, pettävä mieshän hän on kuin tavatessammekin, nainen ymmärtää (siis toivottavasti).
Ja sitten nainen pakkaa tavaransa, lähtee, tapaa uuden, kunnollisemman miehen ja on onnellinen lopun elämäänsä muistellen, kuinka onneton olikaan entisessä suhteessaan – eikö?
No, ei aivan. Jostain käsittämättömästä syystä naiset jäävät näihin suhteisiin. Ai, petit minua? No, ei se haittaa, kunhan et tee sitä uudelleen. Ai, jäit kiinni valheesta – taas? Sellaista sattuu kaikille, kunhan et tee sitä uudelleen. Ai, makasit taas koko päivän sohvalla, kun minä kävin töissä? No, pitäähän sinunkin saada rentoutua. Ai, hankimme koiran niin kuin halusit, mutta et jaksakaan hoitaa sitä? Ei se mitään, sehän onkin ennemmin minun perääni. Ai, jätit minut ja palasit takaisin tajutessasi, ettet saa ketään muutakaan? Täällä minä olen. Ai, sinusta ei ole kuulunut kuukauteen, mutta nyt haluat seksiä? Laittaudun sinua varten.
Sinäkin varmaan tunnet jonkun, joka on sortunut edellä mainittuihin asioihin? Pahimmassa tapauksessa tunnistat ehkä itsesi.
Tiedän kokemuksesta, että on vaikea katsoa vierestä, kun joku heittää elämänsä hukkaan sellaisen miehen kanssa, joka ei todellakaan häntä ansaitse. Mitä siinä voi tehdä? Pitkän kaavan mukaan olen oppinut, ettei elämää voi elää toisen puolesta, mutta onko sitä oikeasti ystävä, jos ei puutu tilanteeseen millään tavalla?