Satu, 34, salasi sairastamansa ihosyövän pitkään jopa omalta pojaltaan – katuu päätöstään: ”Se oli minulle todella raskas taakka”

Tunnista melanooma – miten ihosyöpää hoidetaan? 16:10
Huomenta Suomi Extrassa vieraina Juho Juutilainen ja Lääkärikeskus Aavan ihotautien erikoislääkäri Laura Bouchard.

Satu, 34, salasi sairastamansa ihosyövän muilta pitkään. Päätöstään katuva nainen kertookin nyt MTV Uutisille, miten raskasta vaikean sairauden salailu on henkisesti.

Elettiin vuotta 2016, ja Satu Viklund odotti kuopustaan. Hän oli luvannut, että menisi synnytyksen jälkeen tarkastuttamaan luomen, joka oli kaihertanut naisen mieltä jo jonkin aikaa.

Satun mies Joni oli kiinnittänyt huomiota myös Satun reidessä olevaan pikimustaan luomeen, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä tämän raskausaikana.

– En ollut kiinnittänyt luomeen mitään huomiota, koska minulla oli raskausvatsa edessä. Joni oli kuitenkin sitä mieltä, että se olisi hyvä tarkistuttaa, Satu alustaa tarinaansa.

Diagnoosi veti maton jalkojen alta

Säde syntyi helmikuussa 2017, minkä jälkeen Satu varasi ajan terveyskeskukseen luomentarkastukseen. Epäilyttävät luomet poistettiin ihotautipoliklinikalla, ja Satu jatkoi vauvantuoksuista äitiysvapaataan luullen, että kaikki olisi hyvin.

Yllättäen kesäkuussa 2017 lääkäri soitti sanoakseen, että selkäkontrollin yhteydessä olisi hyvä vaihtaa muutama sana myös aiemmin poistettuihin luomiin liittyen.

– Hyvä, kun ehdin kunnolla istua alas, kun lääkäri totesi, että minulta on löydetty melanooma, eli ihosyöpä. En tiennyt, alkaako itkeä vai nauraa, myös selkäoireista kärsinyt nainen muistelee.

– Se oli kuin matto olisi vedetty jalkojen alta: aivan kuin jalkojen alla olisi ollut enää vain tyhjyys, etkä tiedä, mihin vielä joudut, Satu kuvailee ajatuksiaan saamansa diagnoosin jälkeen.

Satun syöpädiagnoosi tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan: kuopuksen syntymästä oli kulunut vain 4 kuukautta, ja perheen 10-vuotias poika tuntui sillä hetkellä olevan liian nuori kuulemaan, että hänen äidillään saattaisi olla tappava syöpä.

– Totta kai hän välillä ihmetteli, miksi äitiä itkettää tai väsyttää ja miksi äitiä leikataan. Jossain vaiheessa sairautta poikani kysyi itkien, ettei kai minulla ole syöpää tai en kai minä ole kuolemassa. Hän jollain tavalla vaistosi, mutta en myöntänyt asiaa, Satu sanoo ääni väristen.

Syöpä oli vaikea sisäistää – johti pakonomaiseen suorittamiseen

Satu kävi kaikissa syöpähoidoissa ja -kontrolleissa yksin, sillä hän ei halunnut muiden tietävän, mitä suljettujen ovien takana todella tapahtui.

Itseään tunnolliseksi suorittajaluonteeksi kuvaileva nainen halusi pitää tavallisesta vauva- ja perhearjesta kiinni niin hyvin kuin vain suinkin pystyi – myös silloin, kun syövän vaatimat leikkaukset ja lääkärin tekemä hoitovirhe olivat viedä naisen liikuntakyvyn.

– Olin jopa niin itsepäinen, että yhden leikkauskerran jälkeen lähdin lapsen kanssa neuvolaan. En vain halunnut myöntää olevani sairas. Kesti aikansa sisäistää se asia, Satu pohtii selitystä jääräpäisyydelleen.

Sairastuminen teki yksinäiseksi

Eläväisestä naisesta tuli sairastelun ja perhearjen pyörityksen keskellä pelokas ja syrjäytynyt. Hän ei pystynyt nauttimaan kauniista Suomen suvesta, eikä hänen arkensa ollut niin auvoista, että siitä olisi halunnut julkisesti puhua.

Perheenäiti koki salailun vuoksi olevansa yksin sairautensa kanssa. Hänestä tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt, mitä hän kävi läpi ja miltä hänestä tuntui – tuskin kukaan olisikaan halunnut ymmärtää niin vaikeaa asiaa.

– Olin vihainen ja mietin, eikö tälle maailmalle mikään riitä. Miksi juuri minä sain tämän kontolleni, kun kaikki oli hyvin. Oli perhe ja lapsi juuri syntynyt, kaikki rullasi hyvin ja oli tasapainossa, Satu muistelee pohtineensa epätoivoisimpina hetkinään.

Jossain vaiheessa Satulla oli jopa kuolemanpelkoa – ei itsensä vaan pienten lastensa vuoksi.

– Syöpähän tekee periaatteessa, mitä haluaa, se ei kysy lupaa. Mietin, miltä kuolemani saattaisi lapsistani tuntua. Ajattelin, etten halua kuolla, koska minusta tuntui, että lapseni kärsisivät siitä hirveästi, perheenäiti kuvailee haikeana.

Keskusteluapua oli vaikea löytää – lääkärit jättivät tyhjän päälle

Satun mukaan syöpä on vaikea aihe myöskin lääkäreille. Hän koki, ettei hänelle kerrottu kaikkea tai tarjottu hoitojakson aikana keskustelukanavaa, jonne purkaa tunnontuskiaan.

– Hakeuduin itse Syöpäjärjestön piiriin. Minusta tuntui, että jos menen terveyskeskukseen puhumaan, en saa sieltä käsiini ihmistä, joka ymmärtäisi minua. En halua puhua tuntemuksistani ihmiselle, joka ei ymmärrä, mitä syöpä oikeasti on.

Satu on kokenut Syöpäjärjestön olleen kallisarvoisen tärkeässä osassa hänen syöpätaistelunsa varrella. Järjestön ovet ovat naisen mukaan avoinna kaikille syöpään sairastuneille tai siitä toipuneille.

– On ihanaa, kun sinne voi aina vain soittaa. Mielestäni lääkäreiden pitäisi osata ohjata ihmiset johonkin ammattiavun piiriin, eikä jättää vain tyhjän päälle, Satu pohtii.

Mutta suurin niistä on rakkaus

Syöpädiagnoosi oli erityisen raskas Satun miehelle Jonille, sillä tämän äiti oli sairastanut aikanaan rintasyövän. Sairastuessaan Satu pelkäsikin diagnoosinsa olevan liian suuri taakka rakkaimmalleen.

– Itse sen asian kanssa pärjää ihan hyvin, sillä sitä tulee aika vahvaksi siinä vaiheessa. Sanoin sairastuessani, että mene vain, jos haluat ja jos et jaksa katsoa. Syöpäpotilaalle saattaa usein tulla sellainen olo, että ”älä jää kärsivän kanssa, vaan jatka elämää”.

– Hän sanoi, ettei hän ole minnekään lähdössä, Satu kertoo tunteikkaana.

Sairauden tuoma häpeä muuttui helpotukseksi

Satu kertoi syöpätaistelustaan ensimmäisen kerran julkisesti viime vuoden heinäkuussa – siis vuosi saamansa diagnoosin jälkeen.

– Se tuli kaikille tietenkin yllätyksenä. Ehkä sitä ajatteli niin, että kun pysyy hiljaa, sairastuminen ei ollut niin suuri häpeä, enkä sairastaessani tiennyt, mitä jatkossa tulee tapahtumaan, Satu listaa syitä salailulleen.

Kun Satu lopulta uskaltautui kertomaan pojalleen syöpädiagnoosistaan, 12-vuotias poika suhtautui asiaan rauhallisesti. Kelatessaan filmirullaa taaksepäin, Satu katuu sitä, että salasi raskauttavan uutisen nuorelta pojaltaan pitkät kaksi vuotta.

– Se oli minulle todella raskas taakka, ja tajusin sen vasta jälkikäteen. Vaikka ihminen parantuu, henkinen puoli pitäisi myös muistaa hoitaa. Salailu oli kuin kivi sydämellä. Kertominen helpotti oloa huomattavasti, Satu kertoo huojentuneena.

”Terveen paperit” toivatkin tyhjyyden

Satu sai ”terveen paperit” joulukuussa 2017. Iloinen uutinen ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että elämä olisi jatkunut sellaisenaan kuin ennen sairastumista.

– Kun sain "terveen paperit", tilalle tuli tyhjyys. Vasta viime vuonna alkoi tietynlainen itsensä etsiminen. Ei se mennyt niin kuin jotkut ajattelivat, että ”siinä on ne terveen paperit, jatkapa elämääsi”.

Hän yritti jatkaa elämäänsä kuin mitään sairautta ei olisi koskaan ollutkaan: perhe ei enää keskustellut syövästä, eikä Satu halunnut käsitellä elämänsä raskainta aikaa.

Hän palasi takaisin töihin viime syksynä 1,5 vuotta kestäneen äitiys- ja vanhempainvapaan jälkeen.

– Elämän on toki pakko jatkua, mutta asian käsittely on vielä kesken. Sairaus muutti minua paljon ihmisenä, sillä syöpä vie ihmisestä aina jotain mennessään. Se toi tietynlaista varovaisuutta ja katkeruutta, kun en ole uskaltanut nauttia elämästä, Satu kertoo haikeana.

Syöpä varjostaa koko loppuelämää

Luomikontrollit tulevat olemaan iso osa nuoren naisen elämää vastaisuudessakin. Hänen täytyy jatkossa myös tarkkailla oireita, jotka voisivat kieliä syövän uusiutumisesta.

– Nytkin vasen käsi on oireillut, ja odotan lähetettä ihotautipoliklinikalle uudelleen.

Kaikesta huolimatta Satu on toiveikas tulevaisuutensa suhteen. Vaikka hän hakee edelleen paikkaansa, hän aikoo tällä hetkellä keskittyä lähimmäisiinsä ja nauttia elämästä, kun siihen on kerran mahdollisuus.

– Suosittelenkin ihmisille, että eivät ajautuisi siihen pisteeseen kuin minä, että on pakko yrittää, kun normaalinkaan ihmisen ei ole pakko jaksaa. Ihminen ei saisi ajaa itseään piippuun, kun elämässä on paljon muutakin, Satu muistuttaa.

Lue kaikki uusimmat lifestyle-aiheiset artikkelit!

Lue myös:

    Uusimmat