Osa nykyisistä kasvatusihanteista on ristiriidassa sen kanssa, mitä tutkimukset kertovat lapsen kehityksestä. Tätä mieltä on psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen.
Uudessa Itsekkyyden aika -kirjassaan Keltikangas-Järvinen avaa, kuinka Suomessa on hivuttauduttu kohti yksilökeskeisyyttä. Hänen mukaansa se näkyy myös kasvatusideologioissa. Selkeä käänne tapahtui hänen mukaansa 1990-luvulla.
– Silloin nousi tällainen minä-ajattelu. Se nousi ensin yksilöllisyytenä ja lapsen ominaislaatujen ymmärtämisenä, hän toteaa Huomenta Suomen haastattelussa.
Keltikangas-Järvisen mukaan tämä ei ollut alkujaan huono asia.
– Se oli positiivinen käänne lapsen ymmärtämisessä. Ymmärrettiin, että lapset ovat yksilöitä ja kasvatusta tulee muokata lapsen mukaan.
"Aggressiivisuudesta tuli selviytymiskeino"
Yksikökeskeisyys jatkoi kuitenkin kulkuaan, ja vähitellen kasvatuksessa siirryttiin menestyjän kulttuuriin.
– Aggressiivisuudesta tulikin selviytymiskeino, ja katse käännettiin uhriin. Hänen piti muuttua. Aiemmin ajattelu oli, että aggressiivisen lapsen käytöstä muutetaan.
Sen jälkeen ajatus on mennyt Keltikangas-Järvisen mukaan yhä pidemmälle.
– Tällä hetkellä kasvatuksessa on paljon ideologiaa, joka on jopa räikeässä ristiriidassa tutkimustiedon kanssa, hän lataa.
"Lisää ahdistusta ja epävarmuutta"
Tällaisiksi tutkimustiedon kanssa selvästi ristiriidassa oleviksi ideologioiksi Keltikangas-Järvinen listaa muun muassa itseohjautuvuuden vaatimuksen, tahtovan lapsen sekä lapsen oikeudet.