Kun entinen ammattilaisjääkiekkoilija Janne Puhakka tuli ulos kaapista homoseksuaalisuudestaan, kirjoitettiin suomalaisten joukkuepallopelien huoneentaulut vihdoin uusiksi, tulkitsee MTV Uutisten kolumnisti Petteri Sihvonen.
Aiemmin, ennen kuin entinen ammattilaisjääkiekkoilija Janne Puhakka tuli esiin homoseksuaalisuudestaan Helsingin Sanomien Esa Liljan artikkelissa Hyökkääjä ja homo (HS, 27.10.2019), suomalaisen joukkuepallopeliperheen huoneentaulussa luki karulla tavalla: ”Siellä ei pikku hiirulaisiin törmää” ja ”Meille ei homoja palkata”.
Elettiin vuotta 2014, kun Juhani Tamminen ilmaisi Metropolian Metrosport 2014 -tilaisuudessa, ettei hän ole lätkän pukukopeissa törmännyt homoseksuaaleihin. Varmemmaksi vakuudeksi Tamminen alleviivasi, että ”jääkiekko on maskuliininen laji”.
Ja vielä vuonna 2016 joukkuepallopelien eetos oli silloin Espoo Unitedin managerina toimineen Aleksi Valavuoren mielestä heteronormatiivisen luja ja selkeä, heille ei homoja palkata, julisti manageri Twitterissä.
Tarkoitukseni ei ole, urheilukielellä, heittää Tammista eikä Valavuorta enää ja uudelleen bussin alle vanhoista kolttosistaan, mutta ajankuvan muutosta kuvattaessa on palattava myös heihin.
Mitä tulee nykyaikaiseen käsitykseen hyväksyä, tunnustaa ja ennen muuta nähdä eri elämänaloilla kaikki ihmiset seksuaalisuudestaan riippumatta, koen, että etenkin suomalaisten joukkuepallopelien piirissä – ehkä lätkä etunokassa – meillä olivat nuo tammislais-valavuorelaiset vanhakantaiset mielikuvat ja periaatteet voimassa aina Puhakan ulostuloon asti.
Toki Tammisen ja Valavuoren tapauksissa on myös lieventäviä mutta vain lieventäviä seikkoja, kun he viljelijät entisten aikojen ummehtuneelta hieltä haisevaa pukukoppipuhettaan.
Tamminen on oman aikakautensa tuote; on hyvin mahdollista, ettei hänen pelatessaan ja valmentaessaan ”hiirulaisista” ole puhuttu eikä kuulunut. Mutta toki kaiken paljastaa se, että Tamminen käytti spontaanisti juuri sanaa ’hiirulainen’.
Valavuori saattoi murjaista vain vitsin, tosin erittäin huonon sellaisen. Toisaalta Valavuori on koriskenttien ja pukukoppien kasvatti, joten ei ole sattumaa, että hän tuli uusintaneeksi sitä aiempaa muka huoletonta puhetapaa, josta nyt kovaa kyytiä opetellaan pois. Joka tapauksessa hänen arviointikykynsä ja itsesäätelynsä petti.
Me Too – uusi pelikirja
Kiinnittää huomiota, että Tamminen murjaisi 2014, Valavuori oksensi 2016, kun taas Me Too -kampanja sai alkunsa vasta 15. lokakuuta 2017 yhdysvaltalaisen näyttelijä Alyssa Milanon kiskaistua tulille ensimmäisen twiittauksensa koskien seksuaalista häirintää.
Joukkuepallopeleissäkin ajoitus on kaikki kaikessa, nyt se ei suosinut Tammista ja Valavuorta; yhteiskunnallisen pelin säännöt ja henki julkisen keskustelun säännöstön puolesta eivät olleet vielä muuttuneet, herrat ehtivät operoida vanhalla koodilla.
Toki on sekä tilastollisen päättelyn että arkiajattelun keinoin että intuitiolla tiedetty homoseksuaaleja olleen ja olevan urheilussa mukana maailman sivu. Joka lajissa. Itse olen pelannut aikoinaan silloista SM-liigaa joukkueessa, jossa oli mukana ainakin yksi homoseksuaali. Valmentanut olen neljää homoseksuaalia, vähintäänkin. Tuossa ei ole mitään ihmeellistä.
Vaikka seikat ovat olleet tiedossa – etenkin ja viimeistään 2010-luvun aikana –, tarvittiin asialle kasvot, ja ne ovat upealla tavalla jääkiekkoilija Janne Puhakan rohkeat kasvot. Päättelen, että vasta nyt pukukopin vanhaksi käynyt huoneentaulu on kirjoitettu uusiksi, nyt mennään nykyaikaisella pelikirjalla niin lätkässä kuin muissakin joukkuepallopeleissä.
Sitä paitsi Tammisen ja Valavuoren esiin tuoma löyhkäävä viesti oli jo pahasti vanhentunut. Tällä välin yhteiskunta oli jo muuttunut pukukopin ulkopuolella niin rajusti, että se oli itse asiassa vastustamattomalla voimallaan mennyt ja vaikuttanut sinne pelaajien keskuuteen. Siellä Puhakan puheet eivät yllättäneet juuri ketään.
Seuraava askel
Olen kuljeskellut urheilukentillä ja niiden liepeillä haistelemassa ilmaa. Havaintoni on, että nyt toivotaan – myös eri medioissa etsitään kissojen ja koirien kanssa – jonkun aktiivipelaajan ulostuloa puheena olevan asian tiimoilta. Oikea makupala olisi tietenkin jääkiekkoileva liigapelaaja.
Teen selväksi, miksi ulostulot ovat kuitenkin kovan takana. Kyse ei ole ihmisten rohkeuden puutteesta, pikemminkin kyse on uhkarohkeuden puutteesta.
Jääkiekkoilijat elävät osin omalakisessa, jonkinlaisessa keinotodellisuudessa ammattinsa tiimoilta. Koolla olevalla joukkueella on vain ja ainoastaan yksi varmasti oleva yhteinen tavoite: lyödä vastustajat laudalta pelissä. Kovinkaan yhteiskunnallinen kilpailu ei vedä vertoja huippu-urheilun kilpailulle.
Seuraus huippu-urheilun kilpailemisen kaiken nielevästä ja määrittelemästä eetoksesta on ihmisten välisen ulkourheilullisen ja -ammatillisen kommunikaation häviäminen minimiin. Joukkueiden sisällä puhutaan henkilökohtaisista asioista korkeintaan kuppikunnissa, useimmin ei niissäkään vaan mieluummin yhdelle luottohenkilölle, jos sillekään. Monet yksilöiden (muutkin kuin seksuaalisuuteen liittyvät) yksityisyyden piiriin kuuluvat asiat saattavat olla häiriöksi yhteiselle pääasialle, voittamiselle.
Kun urheilijat yhdessä pyhittävät elämänsä kilpailulle, se rajoittaa heidän elämäänsä, sanoisin.
Kyse on ammattilaisista, he pelaavat rahasta. Se johtaa laajamittaiseen hyötyajatteluun ja jopa opportunismiin, ja joka tapauksessa myös tulevaisuuden spekulatiiviseen kalkylointiin.
Jos siinä kulloisessakin joukkueessa jotenkin ihmeen kaupalla olisikin sellainen poikkeuksellinen henki, jossa voitaisiin kommunikoida mistä vain, pelaaja on kuitenkin eräänlainen palkkasoturi, joka keskimäärin parin vuoden päästä saa tai joutuu vaihtamaan joukkuetta. Olisi aavistuksen
uhkarohkeaa ottaa kontolleen mitä muuta tahansa mainetta vietäväksi sopimusneuvotteluihin ja seuraavaan seuraan kuin varsinaisesti urheiluun liittyvää.
Ja jotta olosuhde tulee perin pohjin ymmärretyksi, ilmaisen vielä sen, että joukkuepallopeleissä ei riitä pelkästään pärjääminen toisten joukkueiden vastustajille. Usein kaikkein kovin taisto käydään oman joukkueen sisällä asemista ja peliajasta. Siinä pelissä saattaa liki kaikki pelaajien välinen informaatio olla pelinappula ja vallankäytön väline. Joukkueessa ammattilaisen elämä on valitettavasti eräänlaista jatkuvaa varuillaan olemista.
Olla ammattipelaaja joukkuepallopelissä, se ei ole helppoa. Ja ollapa vielä ihmisenä kovasti erilainen joukkuepallopelin pelaaja, siinä vasta onkin haastetta ja pulmaa kenelle vain riittämiin. Erilaisuuden kanssa tullaan arvioni mukaan jo suhteellisen hyvin toimeen joukkueiden sisällä, mutta ulospäin asioita ei julisteta.
