Kommentti: Suihinotto Kansallisteatterissa

Ross oli tv-toimittajana kuvaamassa New Yorkissa juuri sillä hetkellä, kun WTC:n kaksoistorneihin iskeytyi kaksi terroristien ohjaamaa lentokonetta syyskuussa 2001. Hoidettuaan uutiset aiheesta hän vaihtoi uutisjournalismin hitaampien ja syvällisempien arvojen pohdintaan. Nyt on kysymys naisen asemasta, rakkaudesta puolisoon ja omiin vanhempiin.

Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa Orfeus (Harri Nousiainen) istuu rennosti sohvalla, sepalus auki. Hänen morsiamensa Eurydike (Emmi Parviainen) keimailee alusvaatteisillaan, polvistuu Orfeuksen eteen ja ottaa suihin. Sen jälkeen hän pesee hampaansa. Molemmat toimet esitetään yhtä tavanomaisina.

Katsojaa on valmistanut tähän sievistelemättömään seksiin video, joka pyörii näyttämöllä ennen esityksen alkua: siinä kuvataan seksikohtausta suihkussa, rakasteluksi sitä ei voi sanoa, kyse on naimisesta, jossa naisen asema näyttää alisteiselta. Kuvaus on rajattu vyötärön yläpuolelle, mutta mitään ei jää epäselväksi.

Saako sanoa suihinotto?

Lieneekö Kansallisteatterin näyttämöllä ennen nähty mitään yhtä sievistelemätöntä. Tai ollaanko vihdoin niin kypsiä, ettei seksuaalisuutta tarvitse salata eikä sen käyttöä vallan välineenäkään kaunistella.

Kansallisteatterin tiedotteissa tai ohjaajan haastatteluissa ei puhuta suihinotosta ja runkkauksesta, jota Orfeus myöhemmin harrastaa. Ne on silti osoittavasti haluttu esittää, herättämään jotakin. Tässä tullaan testanneeksi yleisön ja kriitikoiden suorasanaisuutta, halutaanko puhua siitä, mitä konkreettisesti lavalla näytetään vai vain sen symbolimerkityksistä.

Eurydiken on kirjoittanut yhdysvaltalainen Sarah Ruhl, kantaesitys oli off-Broadwayllä 2003 ja sen jälkeen näytelmää on esitetty useissa maissa.

Taustallahan on kreikkalainen myytti – tai oikeasti elänyt muusikko Orfeus, joka soittaa niin kauniisti, että jopa kivet itkevät. Ross innostui Ruhlin versiosta, jossa rakkaustarinaa kuvataankin Eurydiken kannalta. Nainen joutuu jakamaan rakkautensa ja lojaalisuutensa oman sulhasensa ja isänsä välillä. Kuolema vie hänet heti häiden jälkeen isänsä luo tuonpuoleiseen, Orfeuksen musiikilla on voima palauttaa hänet elävien luo mutta nainen halusikin olla isänsä ja isoäitinsä luona.

Ross viittaa tässä monille ajankohtaiseen ongelmaan: vanhusten ymmärtämiseen, dementoituneiden ja omissa maailmoissaan olevien ihmisen kanssa kommunikointiin ja vanhusten oikeuteen pysyä omassa maailmassaan. Ross kertoo ohjelmalehtisessä miten hän kiintyi yllättävän vahvasti omiin vanhempiinsa sairaalan vuoteen äärellä.

Loistava Emmi Parviainen

Pääosan näyttelijä Emmi Parviainen on uskomaton luonnonlapsi – tai ainakin näyttelee sellaista. Roolisuorituksessa ei ole mitään pakotettua eikä keinotekoista. Hän on vain niin sinut itsensä ja roolinsa kanssa. Eikä katsojan tarvitse pelätä, etteikö 27-vuotias teatterikoululainen tietäisi, mihin ronskilla tulkinnallaan altistuu. Ainakin hänellä pitäisi olla perittyä tietoa näyttelijän työstä, näyttelijöitä on molemmilta puolilta jopa kolmannessa sukupolvessa. Isä Jussi Parviainen ja äiti Sanna-Kaisa Palo, jonka vanhemmat Ritva Valkama (jonka isä Reino Valkama) ja Pertti Palo, jonka vanhemmat legendaarinen Tauno Palo ja Sylvi Sakki.

Emmi Parviaiselta siis odotettiin jotakin repäisevää ja se todella saatiin.

Estetiikkaa ja uutta musiikkia

Näytelmän äänimaailma ja lavasteet ovat jotakin aivan uutta. Ne vievät mytologiseen tunnelmaan ja toisaalta välillä hersytetään huumorilla.

Esityksen intensiteetti säilyy ja tapahtuman käänteet ovat yllättäviä.

Osa yleisöstä jää ihmettelemään teoksen sanomaa, huomio saattaa juuttua suihinottoon ja pahimmillaan närkästys estää katsomasta syvemmälle.