PAM! PAM! PAM! 2000-luvun alkuvuosina Nurmon liikuntahallin peräkulmasta kuului pimeinä talvi-iltoina pauke, muistelee MTV Urheilun Matti Nyrhinen.
Nuori, hintelä miehenalku huhki tummat hiukset hiestä päälaelle liimautuneina. Hän otti kerta toisensa jälkeen vauhdin ja tempaisi toisesta päästä pyöristetyn keihään pressuun. PAM! Sitten nuorukainen keskusteli jokaista heittoa tiukasti valvoneen miehen kanssa. Ja taas haettiin vauhti ja heitettiin, yhä uudestaan ja uudestaan.
Vielä nuoremmat koltiaiset, milloin minkäkin pallopelin parissa, katselivat ihmeissään mitä muutaman kymmenen metrin pituisella juoksuradalla tapahtuu.
Tero Pitkämäki, valmentajansa Hannu Kankaan kanssa, vietti tunteja harjoitellen. Niin kuin huipulle tähtäävän urheilijan kuuluukin. Talviaikaan tehtävä heittoharjoittelu näyttää asiaan vihkiytymättömälle sivustaseuraajalle melko mitäänsanomattomalta, jopa järjettömältä. Tuolla lyhyellä juoksuradanpätkällä luotiin kuitenkin pohjat seitsemälle arvokisamitalille.
LUE MYÖS: Tero Pitkämäki herkistyi – väistyvältä mestarilta iso viesti nykyisille keihäänheittäjille: "Ei pidä koskaan unohtaa sitä puolta"
Areenat muuttuivat jossain vaiheessa isommiksi, mutta samat pienet asiat, joilla peruskivi oli valettu, pysyivät. Nuoresta pojasta kasvoi aikansa ykkösurheilija suomalaisten iloksi – maailman absoluuttiselle huipulle lähes 15 vuodeksi.
Juttu jatkuu videon alla.
0:45
Tero Pitkämäki edustaa Suomessa keihäänheiton evoluutiota. Hän nousi huipulle jäntevänä ja huippuunsa treenattuna atleettina. Häntä ennen menestynein ja tunnetuin keihässankari oli Seppo Räty, vartalotyypiltään, elintavoiltaan ja filosofialtaan täysin erilainen heittäjä. Pitkämäen aikuisuran alkaessa Suomen ykkösheittäjä oli Aki Parviainen, myös kovin erityylinen heittäjä kuin Pitkämäki.
Pitkämäki toi keihään heittoviivalle kovalla vauhdilla, linkosi sen matkaan ja syöksyi itse perässä. Kuten keihäänheittäjille usein käy, Pitkämäenkin kroppa oli kovilla. Loukkaantumisia oli ja tuli, osa vakavampia, osa pienempiä. Pitkämäen koko uraa peilatessa ainut surullinen asia on se, että uran viimeiseksi jäänyt kilpailu päättyi loukkaantumiseen. Eturistisidevamma kesäkuussa 2018, kaikesta kuntouksesta huolimatta lopulta päätti kilpailemisen.
LUE MYÖS: Maailmanmestarin seitsemän arvokisamitalin taival on nyt ohi – Tero Pitkämäki aikansa ylivoimainen suomalainen yleisurheilija
Usko oli koetuksella vuonna 2012. Olympiafinaali oli varsin heikkotasoinen, mutta Pitkämäki ei mitaleille yltänyt. Hän oli syvissä vesissä. Tuolloin Pitkämäki mietti jo ensimmäisen kerran sitä, saako keihäänheitto jäädä. Onneksi ei jäänyt. Pitkämäki toteutti omaa ajatteluaan. Ajattelua, jota hän avasi tänään ilmoittaessaan lopettamista.
– Pitää muistaa haaveilla. Arvokisavoitoista, pitkistä heitoista. Ei koskaan pidä unohtaa sitä puolta, ettei mene koskaan suorittamiseksi se harjoittelu. Haaveita täytyy olla. Yleensä ne sitten toteutuvat, kun riittävästi haaveilee.
Lontoon jälkeen hän jaksoi vielä haaveilla ja onneksi jaksoi. Tuon raskaan pettymyksen jälkeen hänen kaulaansa ripustettiin vielä kolme arvokisamitalia.
Kaikkea sitä ennen nuori ilmajokinen Nurmon liikuntahallissa haaveili. Hän haaveili mitaleista, 90 metrin ylittämisestä – ja saavutti ne. Samalla hän näytti itseään nuoremmille, mitä haaveilun lisäksi vaaditaan. Rajua ja jatkuvaa työtä.