Ensimmäinen muistikuva George Michaelista? Kyllä. Se siirappinen ja dramaattisen surumielinen balladi vuodelta 1984.
1980-luvun loppu. Ala-asteen limudiskot. Viimeiset hitaat. George Michaelin Careless Whisper. C-kasetilta. Tietysti.
Ajatusmuisto noin vuodelta 1989: "Tohdinkohan nyt laskea käteni tuon nätin luokkatoverini hieman liian ylös nostettujen Leviksien takataskujen päälle?" Samaan aikaan liikuntasalissa soi stereoista tuo dramaattisen surumielinen kertosäe.
"I'm never gonna dance again / Guilty feet have got no rhythm / Though it's easy to pretend / I know you're not a fool / I should've known better than to cheat a friend / And waste a chance that I've been given / So I'm never gonna dance again / The way I danced with you", lauloi tuo miesääni huojuessani sokerihumalassa tytön kanssa tuota sillä hetkellä universumeja järisyttänyttä takataskukysymystä pohtien.
Sitten tuli MTV eli Music Television ja musiikkivideot. Vuonna 1990 jättihitiksi nousseen Freedomin musiikkivideo kiinnitti nuoren pojan huomion. Ai miksi? No koska Linda Evangelista. Christy Turlington. Cindy Crawford. Ja kuola. No okei, ei sentään kirjaimellisesti.
Vuonna 1992 puolestaan oli yläasteikää lähestyneestä jantterista siistiä ja coolia kuunnella heviä ja grungea. Kun Queenin laulaja Freddie Mercury kuoli syksyllä 1991 ja hänen kunniakseen järjestettiin huhtikuussa 1992 muistokonsertti Lontoon Wembleyn stadionilla – konsertti, jonka Yle televisioi ja joka piti tuijottaa luonnollisesti metrin päässä kuvaputkitelevisiosta katsoen alusta loppuun – oli aivan pakko hehkuttaa kavereille Metallican ja Guns N' Rosesin esityksiä konsertissa.
