Kirja-arvio: Kun urheilu on valtiopropagandaa

Mikko Knuuttila: Suuri harppaus huipulle. Kiinan tie urheilun supervallaksi. Like. 2021. 247 s.

Ei koskaan pidä unohtaa kiittää isän ja äidin lisäksi kommunistista puoluetta voitetusta olympiakullasta. Muuten saa näpeilleen.

Kiinassa urheilu on ideologinen väline. Monet huippu-urheilijat harjoittelevat lajiaan muusta kuin sisäisestä hehkusta, jotkut jopa vihaavat sitä. Mutta mitäpä siitä, tärkeintä on ideologia ja valtio.  

Kiinassa vanhemmat eivät vie lapsiaan läheiseen urheiluseuraan, koska sellaisia ei nuorille ole. Seurat eivät olisi täydessä puolueen kontrollissa.

Se on valtio, joka päättää missä lajissa lapsi on lahjakas, ja valitsee tälle mielestään oikean urheilu-uran ja urheilulaitoksen, joskus kaukaa kotoa.

Valtaosa ex-urheilijoista elää köyhyydessä

Urheilu-ura edes huipulla ei aina takaa sen jälkeistä taloudellisesti tai ammatillisesti turvattua elämää. Vuosien sotilaskomentomaisessa ja joskus jopa väkivaltaisessa treenausoravanpyörässä kun ei ole päässyt kouluttautumaan.   

Viime vuosikymmenen puolivälissä 300 000 entisestä ammattiurheilijasta neljä viidesosaa eli uransa jälkeen köyhyydessä. Kaikista ei tule Yao Mingejä. (Yaosta ja koripallosta on kirjassa oma lukunsa.)

Huippu-urheilijoita myös joskus painostetaan avioon ja tekemään jälkeläisiä toivossa saada uusia huippu-urheilijoita valtion kunniaa ylistämään. Yaokin osallistuu tähän operaatioon. Virallista politiikkaa arvostelevia urheilijoita myös häiritään ja rangaistaan eri tavoin.

Ei ole ihme, että kaupungeissa asuvat vanhemmat eivät välttämättä halua lastaan urheilu-uralle. Lapsen elämä voi jo alle kolmikymppisenä päätyä kuin seinään. Köyhällä maaseudulla näkymä kansakunnan kunnioittamasta urheilijasta on ymmärrettävästä syystä houkuttelevampi.

Urheilu ja politiikka läheisessä suhteessa

Ilta-Sanomien ja Urheilulehden toimittajan Mikko Knuuttilan kirja on erinomainen lisä ampumaan alas sitä naiivia ja edelleen jauhettua käsitystä, että urheilu ja politiikka ovat toisistaan erillään, tai että niitä ei pitäisi sotkea. Viestin toistaminen voi tietysti olla tietoista propagandaa.

Omakohtaisesti Knuuttila on nähnyt kiinalaista urheilutodellisuutta paitsi työmatkoillaan, myös opiskellessaan stipendiaattina Fudanin yliopistossa Shanghaissa 2017-18.

Modernin historian aikana urheilu on sotkettu Suomea myöten kansakuntaa ja identiteettiä rakentamaan, niin huippu-urheilu kuin harrasteurheilukin.

Kiina menestyy yksilölajeissa

Kuten entisaikaan itäblokin maissa, ja Venäjällä yhä, urheilu on Kiinassa valtaapitäviä varten, ja urheilijat käyttötavaraa, muovailtavaa materiaalia. Se maksaa myös rahaa. Knuuttilan mukaan Ateenan olympialaisissa 2004 kiinalaisen voittama mitali maksoi keskimäärin 100 miljoonaa euroa.         

Kiina menestyy yksilölajeissa. Juoksuvalmentaja Ma Junren rääkkäsi alaisiaan säälimättömästi. Käsitteet lepo tai rakkaus lajiin eivät kuuluneet hänen käsikirjaansa. Menestystä toki tuli. Osa dopingin avulla.

Urheilijoita monesti vedetään niin loppuun, että kroppa hajoaa jo varhain. Seuraavia kuitenkin odotetaan tulevan urheilulaitosliukuhihnalta.   

Jalkapallo on Kiinalle ongelmallinen laji

Kiinan johtaja Xi Jinping on suuri jalkapallon ystävä. Hänen pyhään jalkapallokolminaisuuteensa kuuluvat Kiinan pääsy uudelleen miesten MM-kisoihin, miesten MM-kisojen järjestäminen Kiinassa, ja Kiina miesten jalkapallon maailmanmestarina.

Vuonna 2002 Kiina jo pelasi lopputurnauksessa, tekemättä maaliakaan. Alkulohkon muut maat olivat Brasilia, Costa Rica ja Turkki.

MM-kisojen saamisessa Kiina voi luottaa kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan järjestelykykyyn, saihan jalkapallossa täysin ei-mikään Qatarkin kisat. Myös rokotediplomatia on käytössä.

Sen sijaan MM-voittajaksi maasta ei ole. Ei vaikka löytyy esikuvien esikuva. Mao Zedong oli paitsi Suuri Ruorimies, myös käypä veräjänvartija, pelipaikallaan siis todellinen joukkueensa pelastaja.   

Jalkapallo vaatii yksilöllistä ajattelua, röyhkeyttä, yllättävyyttä, valmentajan haastamista omilla perustelluilla mielipiteillä. Liian yksilöllistä ja vapaata kommunistiseen hierarkiaan. (Sama ongelma vaivaa monia muita Aasian maita jalkapallossa.) Joukkuetta ei noin vain käskytetä voitosta voittoon, toisin kuin yksilöurheilijaa.

Kiinalaista jalkapalloa vaivaavat niin etukäteen sovitut tulokset vedonlyönteineen, lahjonta kuin oikuttelevat viranomaiset, huonon tason lisäksi.

Nyt liemessä olevat monet seuroja omistavat rakennusfirmat kuten Evergrande ovat käytännössä maksaneet viulut, sillä katsojia otteluissa ei juuri ole. Seurojen nimissä ei kuitenkaan enää saa näkyä firmojen nimiä, viranomaispäätöksellä.

Miesten maajoukkueen krooninen alennustila on puolestaan saanut fanit suutuspäissään aiheuttamaan jopa rajuja mellakoita.

Suihtautuminen kansainväliseen toimintaan vaihdellut    

Knuuttila käy läpi Kiinan urheilua kansantasavallan ajalta. Mukana kulkevat maan poliittiset ja yhteiskunnalliset olot.

Välillä Kiina oli kokonaan poissa kansainvälisiltä areenoilta, kun kansainvälisissä järjestöissä ja kisoissa oli mukana myös Taiwan, Kiinan tasavalta.

Urheiludiplomatian ja -propagandan näkökulmasta se oli huono päätös. Los Angelesin olympialaisissa Kiina olikin taas mukana. Elettiin Deng Xiaopingin aikaa. Ei ollut väliä, onko kissa musta vai valkoinen, pääasia että se metsästää hiiriä.

Yhdysvaltalaisella 18-vuotiaalla Glen Cowanilla oli oma roolinsa porttien avaamiseen keskellä brutaalia kulttuurivallankumousta, jolloin Knuuttilan mukaan urheileminen käytännössä lopetettiin.

Cowan oli hippi pöytätennispelaaja, joka 1971 vahingossa astui kiinalaisten pingispelaajien bussiin lajin MM-kisoissa Nagoyassa Japanissa.

Tämä johti erinäisten vaiheiden jälkeen yhdysvaltalaispelaajien vierailuun pingishalleissa Kiinassa, ja laji nousi symboliksi Kiinan ja Yhdysvaltain välien lämpenemiseen.

Kiina oli mukana Helsingin kesäkisoissa

Ensimmäinen Maon Kiinan urheilija kilpaili Helsingin kesäkisoissa 1952. Kisojen alla Kiina painosti rankasti Kansainvälistä olympiakomiteaa ja kisajärjestäjiä päästäkseen mukaan kisoihin, Taiwan jo oli mukana. Mutta hei, eihän urheilua ja politiikkaa pidä sotkea toisiinsa.   

Helsingissä Uimari Wu Chuanyu ei menestynyt, mutta tärkeintä olikin tuoda kommunistinen Kiina maailman tietoisuuteen urheilumaana, tuolloin vielä Neuvostoliiton tuella.

Vuosikymmenien mittaan menestys on kasvanut valtavaksi, kuten mitalisade ja monien kansainvälisten kisojen järjestäminen kertovat. Ja 1.4 miljardin ihmisen valtiosta tietysti löytyy lahjakkuuksia, doping-avusteisesti ja ilman.

Urheiluveikkaus on vaikeaa, ja Knuuttilakin tekee yhden väärän veikkauksen. Siitä voitanee kuitenkin  syyttää Kiinan valmennuskulttuuria.

Entinen mäkihyppysuuruus Mika Kojonkoski palkattiin lajijohtajaksi Kiinaan. Hänen piti nostaa kiinalaiset liitoon tässäkin lajissa.

Kojonkoski sai äskettäin potkut, kun Pekingin talvikisoihin on vain muutama kuukausi. Hän ei siis päässytkään johtamaan kiinalaishyppääjiä olympialaisissa -  tai mistä tietää, vaikka hätäratkaisuna palkattaisiin vielä uudelleen.

Kiina hävisi Suomelle 4-0

Suomi esiintyy kirjassa muutenkin kuin Kojonkosken ja olympialaistemme kautta.

Miesten jalkapallossa Maon Kiinan ensimmäinen virallinen vastustaja oli Suomi, Töölön pallokentällä 4.8. 1952. Suomi ei ollut isäntäkorea, vaan voitti 4-0.

Miten tämä liittyy politiikkaan?

Kun Xi vieraili Suomessa 2017, presidentti Sauli Niinistö mainitsi puheessaan kyseisen ottelun. Suomen koripallomaajoukkue puolestaan kiersi Kiinaa 1975, yhtenä ensimmäisistä maista.

Mikähän maa muuten oli ensimmäisiä, joka tunnusti kommunistisen Kiinan, ja Taivaallisen rauhan aukion verilöylyn jälkeen 1989 riensi Pekingiin?...

Itämaiset kamppailulajit yhdistetään Kiinaan

Itämaiset kamppailulajit yhdistetään erottamattomasti Kiinaan. Knuuttila ei unohda niitä.

Mao katsoi vain yhden elokuvan kolme kertaa. Se oli kungfu-mestari Bruce LeenVihan nyrkki. Elokuvassa hongkongilainen Lee antaa kyytiä japanilaisille, joiden julma hallinto heikossa Kiinassa jo ennen toista maailmansotaa oli tuoreessa muistissa.  

Kamppailulajeilla on Kiinassa pitkä, vuosisatojen perinne, mutta ne eivät yllä Kiinan vuosituhantiseen myyttiseen alkuhämärään. Suurin osa niistä on peräisin Ming- tai Qing-dynastioiden ajalta 1300-luvulta 1900-luvun alkuun.

Knuuttilan kirja on ajankohtainen sekä Pekingin talvikisojen että Kiinan pehmeän diplomatian ja propagandan ymmärtämiseksi. Se on myös oiva suomenkielinen lisä urheilun ja politiikan yhteen kietoutumisen yhteiskunnalliseen läpivalaisuun.  

Olympiatulen sytyttämisen yhteydessä KOK:n Pekingin kisojen koordinaatiokomitean puheenjohtaja Juan Antonio Samaranch sanoi, että olympialaisissa kyse on yhteisyydestä. Siitä otetaan taas mittaa.

Ja kyllä, KOK-jäsenyys näyttää olevan suvun kiertopalkinto. Juan Antonio Samaranchin isä oli Juan Antonio Samaranch, KOK:n pitkäaikainen puheenjohtaja 1980-2001.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja