Otto Latva: Merihirviöt. Merenneidosta mustekalaan. John Nurmisen säätiö. 2019. 230 s.
Tämä kirja on hieman raskas pidellä, mutta sitäkin kauniimpi katsella.
Historioitsija Otto Latvan teos on myös kiehtovaa lukea. Meri on yhä suuri tuntematon pinnan alta, ja se vähän mitä tiedämme nyt, oli vielä olemattomampaa ennen, sekä muinoin mutta vielä lähes takavuosikymmeniin.
Merihirviöitä on kansantaruista ja merimiesten jutuista Jules Vernen kirjoihin. Ja on koulukunta, joka vannoo, että Loch Ness -järvessä on jokin mystinen olio.
Entä kuinka 1970-luvun elokuva elokuva Tappajahai demonisoi lisää oikeasti olemassa olevia mereneläviä, haita.
Vuosittain hait surmaavat vain pari kourallista ihmisiä, mutta ne mielletään hirvittäviksi pedoiksi. Samaan aikaan ihminen tunkeutuu yhä enemmän haiden elinalueille, ja uimarantakulttuurikin houkuttelee ärsykkeillään haita. Tuntemattomalle ja pelolle on aina löydettävä kohde ja syyllinen.
Pliniuksen pitkä varjo
Ainakin eurooppalaisessa kulttuurissa suuri kiitos merihirviöistä ja merenpinnan (myös makean veden pintojen) alaisesta mielikuvitustodellisuudesta kuuluu Plinius vanhemmalle, muun muassa luonnontutkijalle, joka kuoli Vesuviuksen purkauksessa vuonna 79.