Cailan tytär menehtyi pari vuotta sitten kätkytkuolemaan. Hänestä tuntuu, että muut eivät halua puhua lapsen kohtalosta. Caila toivoo, että asia ei olisi tabu. Hänen on saatava käsitellä menetystään.
Yllä olevalla videolla keskustellaan siitä, kuka hoitaa sairasta lasta kotona.
Caila Smithin tytär menehtyi kätkytkuolemaan kaksi vuotta sitten. Hänestä tuntuu edelleen siltä, että ympärillä olevat ihmiset eivät uskalla puhua hänen kuultensa koko asiasta. Ja hän vihaa sitä.
Jos kuva ei näy, voit katsoa sen täältä.
– Ihan kuin hänen kuolemansa jäljiltä keskellä olohuonetta olisi elefantti, jota kaikki muut paitsi minä yrittäisivät vältellä kaikin voimin. Ikään kuin hänen nimensä mainitseminen jotenkin muistuttaisi minua hänen kuolemastaan, minkä vuoksi menisin ihan pirstaleiksi, Caila ihmettelee.
– Tehdään kuitenkin selväksi yksi asia: minä en koskaan unohda. Jokaisen päivän joka ainoana sekuntina olen niin tuskallisen tietoinen siitä, että hän on poissa. Valitettavasti tämä on asia, johon minun pitää vain sopeutua.
Caila jatkaa, että kipu ei koskaan lievenny, mutta sen kanssa oppii jollain tavalla elämään. Ikään kuin etsisi ”uutta normaalia” tapaa olla ja elää.
– Mutta en voi tehdä niin, mikäli kaikki käyttäytyvät ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan. Joten pyydän, puhukaa hänestä vapaasti.
Itkee kun siltä tuntuu
Monelle voi Cailan mukaan tulla yllätyksensä se, että hän ei hajoa palasiksi. Niin on jo kerran käynyt, ja nyt hän parsii itseään kokoon niistä palasista, joita jäi jäljelle. Kyllä, hän saattaa itkeä vielä vastaisuudessakin, mutta kokonaan hän ei hajoa, koska hän on jo rämpinyt läpi kaikkein pahimman.
– Huomatkaa, etten halveksi kyyneliä, kun ne tulevat. Joskus minun pitää kokea se kaikki uudelleen. Minun pitää tiedostaa hänen poissaolonsa ja surra sitä. Se on minulle enemmän kuin terveellistä, Caila kirjoittaa.
– Lapseni kuoli, ja haluan teidän puhuvan hänestä. Vieläkin tärkeämpää on, että te annatte minun puhua hänestä.
Lue seuraavaksi: Äiti menetti lapsensa kahdella eri tavalla – kertoo ymmärtäneensä totuuden "kuolemien vertailusta"
Caila toivoo, että kukaan ei välttelisi tilanteita, joissa hän puhuu tyttärestään. Vaientaminen on asia, jota hän kaikkein vähiten kaipaa.
– En sano tätä sillä ajatuksella, että olisin sinua viisaampi. Mutta ellet ole menettänyt omaa lastasi, et voi ymmärtää, miten syvälle kipu on juurtunut, hän selventää.
Ymmärtää muiden epävarmuuden
Caila muistelee, että ennen tyttärensä kuolemaa hän koki olonsa epämukavaksi lukiessaan toisten vanhempien nettikirjoituksia, joissa nämä puhuivat lapsensa kuolemasta.
– Jotenkin hölmösti ajattelin, että heidän pitäisi lakata rypemästä asian kanssa sosiaalisessa mediassa, koska se sai minut tuntemaan oloni kiusalliseksi. Miten saatoin olla niin välinpitämätön, hän miettii nyt.
– Olen siis ollut sinun kengissäsi. Ymmärrän, että se on epämiellyttävää ja pelottavaa. Ymmärrän, että et tiedä, mitä voisi sanoa ja miten. Tajuan täysin, että et voi käsittää, millaista on joutua hautaamaan oma lapsensa, ja että pelkäät pahentavasti tilannetta, jos muistutat minua tyttäreni kohtalosta. Mutta eikö olisi vain helpompaa kertoa se minulle?
Ei itsekään aina löydä sanoja
Caila haluaa olla rehellinen. Hän ei itsekään aina tiedä, mitä sanoisi. Monesti hän päätyy vain toteamaan, että tuntuu ihan kamalalta. Ei mikään varsin syvällinen vastaus hänen mielestään.
Caila jatkaa, että kukaan ei koskaan voi muistuttaa häntä asiasta. Tyttären kuolema tulee aina olemaan osa häntä.
– Jos unohtaisin hänen kuolemansa, se olisi sama kuin unohtaa hänet. Ja sitä en ikinä voisi tehdä. Minua ei siis voi ”muistuttaa” siitä, eikä kukaan voi tehdä minua ”surullisemmaksi”.
Cailasta tuntuu, että kukaan ei halua keskustella hänen kanssaan lapsen kuolemasta. Hän arvelee tämän johtuvan siitä, että se tuntuu muista inhottavalta. Niin hänkin oli aikoinaan tehnyt.
Tyttären kuoleman myötä inhottava tunne elää Cailan mukana. Hän ei koskaan enää näe pikkuistaan, ja voi puhua hänestä vain silloin, kun joku haluaa kuunnella.
– Mikäli siis haluat auttaa, istu ja kuuntele, Caila pyytää.
– Maailman kauneimmatkaan sanat eivät koskaan tuo häntä takaisin, mikä on ehkä kaikkein yksinäisin asia tässä jutussa. Tarkoitan tällä sitä, että minun ei tarvitse kuulla pitkää kaunopuheista litanjaa.
Haluaa aikaa surra
Caila kertoo tajunneensa, että hänellä ei oikeastaan ole aikaa heille, jotka eivät kunnioita hänen tapaansa surra.
– Vaikka menetykseni ei määrittele minua ihmisenä, se on kuitenkin kiistatta suuri osa minua. En voi laiminlyödä suremisen tarvetta. En voi olla ajattelematta hänen kuolemaansa tai teeskennellä että sitä ei tapahtunut, koska niin kävi.
Samaan tapaan kuin Caila kertoo juttuja elossa olevista lapsistaan, haluaa hän kertoa myös siitä yhdestä, joka ei enää ole.
– Rakastan häntä edelleen. Sitä seikkaa ei kuolema voi muuttaa. Yksi suurimmista peloistani oli elää maailmassa niin, että hänen olemassoloaan ei tunnusteta. Mikäli siis välität hiukkaakaan, pyydän, ettet anna niin käydä.
Lähteet: Scarymommy.com