Moni keskenmenon kokenut tuntee jäävänsä henkisesti yksin, vaikka tilanteen lääketieteellinen hoito olisikin hyvää. Asia selviää Tehy-lehden kyselystä, johon vastasi noin neljäsataa keskenmenon kokenutta. Yksi heistä on tapaamamme Heidi Paananen.
– Minulla oli se yhdeksän vuoden lapsettomuus taustalla ja sitten menetän esikoiseni. Olin kuukauden sängyssä.
– Ja sain siitä veritulpan jalkaani.
Jyväskylässä asuva Paananen koki jääneensä tilanteessa yksin.
– Minä olen omaa lastani pitänyt sylissä sairaalapedissä, ja joutunut jättämään hänet sairaalaan.
– Sain hautajaisohjeet ja keskenmenolapun ja muistan ajatelleeni, että ihan kuin tämä on kuin kauhuelokuva, missä mä oon: minä vain kävelen, vaikka en ole itse kehossani.
Suru synnytti ajatuksen yrityksestä, joka tarjoaisi muille vastaavan kokeneille vertaistukea.
– Koin niin suurta pyhää vihaa sairaalaa ja yhteiskuntaa vastaan, että oikeastaan se viha toimi minulla sellainen nousuna, että silloin jo päätin, että muita naisia ei kohdella tällä tavalla.
Kyse on myös laajemmin syntyvyydestä
Paanasen mukaan keskenmenojen yhteydessä annettu huono tuki vaikuttaa myös siihen, etteivät ihmiset välttämättä uskalla yrittää lasta uudelleen.
