Ariela Säkkisen kirja Pahinta oli kylmyys – Paavo Yli-Vakkurin vuodet sotavankina Neuvostoliitossa (Minerva) kertoo karua kieltä sotavankien oloista Neuvostoliiton vankileireillä.
Paavo Yli-Vakkuri oli metsätieteen alalla uran luonut professori. Hänen elämässään oli kuitenkin vaiettu lähes kolme ja puoli vuotta kestänyt ajanjakso. Niin kauan Yli-Vakkuri oli Neuvostoliiton sotavankina.
Ariela Säkkinen on koonnut Yli-Vakkurin muistiinpanot sotavankeudesta kirjaksi. Hänen mukaansa sotavankien kokemuksista kertominen on erityisen tärkeää ja ajankohtaista juuri nyt.
– Samaa tapahtuu Itärajan takana tälläkin hetkellä, Säkkinen sanoo.
Säkkinen on halunnut kirjoittaa historiasta etenkin juuri ihmisten kautta, joiden ääni on muuten usein jäänyt kuulematta.
– Olen halunnut antaa äänen juuri sellaisille ryhmille, joita virallinen narratiivi ei ole välttämättä huomioinut.
Säkkisen mukaan esimerkiksi sotavankien piina ei välttämättä päättynyt sodan loppuessa, vaan saattoi jatkua koko loppuelämän. Muistojen lisäksi Neuvostoliiton läsnäolo Suomessa jatkui sodan jälkeen esimerkiksi valvontakomission kautta.
Lue myös: Sota-ajan kielletty rakkaus: Annikki rakastui saksalaissotilaaseen – "Naiset asetettiin kansallisen moraalin vartijoiksi"
Harvinaisen pitkä vankeus
Yli-Vakkuri jäi venäläisten vangiksi elokuussa 1941. Hänen vankeutensa kesti tarkalleen kolme vuotta ja neljä kuukautta. Sinä aikana Yli-Vakkuria pidettiin kaikkiaan seitsemällä eri vankileirillä.
– Se että hän oli niin pitkään sotavankina edustaa noin viittä prosenttia kaikista suomalaisista sotavangeista. Niin pitkä sotavankeus on todella harvinaista, Säkkinen kertoo.
Kuulustelut olivat väkivaltaisia. Vankeja myös kidutettiin ja pahoinpideltiin. Lisäksi he kärsivät nälästä ja kylmyydestä, joka saattoi hiipiä jopa 52 pakkasasteeseen.
Yli-Vakkuri ei puhunut vankivuosistaan eläessään. Vuonna 2014 hän kuitenkin kirjoitti muistelmansa ja luovutti ne Kansallisarkistolle.
– Niitä saatteli tiukka ukaasi, että mitään ei saa tehdä ennen kuin hän on kuollut. Ja niihin ei ole koskettu ennen kuin nyt, Säkkinen kertoo.
Lue myös: Antti Järvi selvitti luovutettuun Karjalaan vapaaehtoisesti jääneen isoisoisänsä kohtalon – "Hänet vaiettiin täysin"
Hänen mukaansa monet sotavangit alkoivat purkaa kokemuksiaan vasta Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991.
Entisiä sotavankeja seurattiin vapautumisen jälkeen kotimaassa. Tarkoituksena oli tarkkailla, oliko vankeudessa ollut onnistuttu käännyttämään vieraan vallan agentiksi.
Samaan aikaan vangit joutuivat elämään pelossa, sillä myös Neuvostoliitto tarkkaili heidän puheitaan ja tekemisiään Suomessa.
Lue myös: DNA-tutkijat olivat jo luopua toivosta, mutta nyt Kannaksella kaatuneen Egon Rosenthalin sankaritarina on vihdoin saamassa päätöksensä
Äärimmäisessä nälässä ihmisyys joutui väistymään
Kirjassa kerrotaan myös vankileireillä tapahtuneesta kannibalismista. Säkkisen mukaan nälkää kärsineet vangit söivät ääritilanteissa kuolleita tovereitaan. Osa vangeista myös kuoli nälkään. Tämä kertoo karua kieltä sotavankien oloista.
– Kuinka hirvittävissä olosuhteissa sotavangit ovat joutuneet selviytymään, kun he ovat ylittäneet tämän rajan.
Säkkisen mukaan suomalaiset vangit eivät kuitenkaan osallistuneet kannibalismiin.
– Keskustelua tiedetään kuitenkin käydyn siitä, onko sellaista tilannetta olemassa, jossa tämä olisi hyväksyttyä äärimmäisenä selviytymiskeinona.
Säkkinen kertoo, että hänen tapaamansa vielä elossa olevat sotavangit ovat kertoneet olevansa surullisia siitä, että historia toistaa itseään.
– Se heidän epäilyksensä, että siellä ei koskaan opita mitään, on osoittautunut todeksi.