Saran tytär sai OCD-diagnoosin 10-vuotiaana osastojakson jälkeen. Koulurepun tarkistamisesta alkanut oireilu kärjistyi koko arkea hallitsevaksi paniikiksi.
Tyttären nimeä ei tuoda esiin aiheen arkaluontoisuuden vuoksi. Sara esiintyy artikkelissa ja dokumentissa etunimellään.
Sara asettelee tyttärensä lääkkeitä viikkodosettiin. Vielä vuosi sitten niiden annostelu olisi tuntunut Sarasta absurdilta. Nyt tyttären lääkityksen seuraamisesta on tullut rutiinia.
– Tämä on valtava määrä lääkkeitä. On pitänyt nöyrtyä, että tämä on nyt se keino, minkä avulla pärjäämme. Olen kuitenkin toiveikas, että voimme joskus jättää nämä pois, Sara kertoo dokumentissa OCD - näkymätön myrsky.
Viime maaliskuussa Sara tunsi olevansa täysin avuton. Hän oli juuri jättänyt tyttärensä sairaalaan ja istui autossa neuvottomana. Oli tusinoittain kysymyksiä, mutta ei yhtään varmaa vastausta.
– On ollut monta pahaa hetkeä, mutta pahin oli se, kun jätin tytön osastolle. Silti siinä hetkessä tiesi, että se on vaan tehtävä näin.
Asian ytimessä.doc: OCD – näkymätön myrsky
Saran perheen elämä kääntyi hetkessä päälaelleen, kun 10-vuotias tytär joutui osastohoitoon. Kaisla sen sijaan sai oman diagnoosinsa vasta aikuisiällä.
Dokumentissa Sara ja Kaisla kertovat, kuinka näkymättömän sairauden kanssa voi pärjätä.
20:33
Dokumentin voi katsoa maksuttomilla MTV Katsomo -tunnuksilla.
Perheen tilanne kriisiytyi hyvin nopeasti, vain muutamassa viikossa. Ensimmäisen kerran vanhemmat kiinnittivät huomiota tyttärensä käytökseen viime maaliskuussa. Tytär oli vastikään täyttänyt 10 vuotta.
Talviloman jälkeen jotakin tapahtui. Tytär vakavoitui, tekemisestä katosi ilo ja tilalla oli ahdistus ja suru. Suurin osa peloista kohdistui koulunkäyntiin.
– Yhtäkkiä hän alkoi ylistressata aivan kaikkea, mikä liittyi kouluun.
– Tuntui siltä, että huolet hallitsivat tyttöä, eikä niistä pystynyt enää juttelemalla selviämään.
Myrkkyjä kaikkialla
Loman loputtua tilanne paheni entisestään. Aiemmin helpot tehtävät aiheuttivat suunnatonta stressiä.
– Kaikki alkoi sillä, että reppua piti tarkastaa ihan loputtomiin. Hän ei voinut olla kaukana koulurepusta, koska hänen piti päästä katsomaan, olivatko kirjat ja monisteet varmasti siellä.
Erään kerran vanhemmat hakivat tyttären kesken lempiharrastuksen. Valmentaja oli huolissaan, sillä muiden harjoitellessa tytär vain itki. Syy paniikille oli jälleen koulureppu.
– Jos yritimme rajoittaa koulurepun tarkistamista, siitä tuli paniikki. Tyttö saattoi ottaa tussin ja värittää seinää tai ikkunaa.
Seuraavaksi äiti joutui selittämään tyttärelleen, miksi kouluun ei voi mennä yöllä. Tytär olisi halunnut tarkistaa, että varmasti kaikki kirjat ja monisteet löytyvät pulpetista.
– Yritin selittää, että ei me illalla voida lähteä koululle. Ei siellä ole ovet auki.
Vastauksena oli paniikki ja hysteria. Pian kouluun lähtö ei enää onnistunut ilman raivonpurkausta.
Koulupelon rinnalle nousivat myös ajatukset myrkyttymisestä. Tavalliset esineet, kuten oma puhelin, muuttuivat tyttären mielessä vaarallisiksi.
– Hän uskoi, että myrkkyjä on kaikkialla ja että se on oikea uhka. Ahdistus oli niin voimakas, että realiteetit pettivät.
"Huomenna ne pelot taas alkavat"
Pattitilanteeseen ajautunut perhe hakeutui kolmannen kerran päivystykseen. Kuuden tunnin odottelun jälkeen perheelle suositeltiin osastohoitoa.
10-vuotiaan lapsen jättäminen yksin sairaalaan tuntui Sarasta pelottavalta. Tytär kuitenkin itse toivoi, että saisi jäädä.
– Hän kääntyi katsomaan minua ja sanoi, että "äiti, huomenna alkaa taas ne samat pelot". Hänestä olisi parempi, että hän jäisi tänne.
Vanhemmat kuvittelivat sairaalajakson kestävän päiviä tai korkeintaan muutaman viikon. Niin heille oli myös lääkäreiden taholta arvioitu.
Loppujen lopuksi tytär vietti sairaalassa kaksi ja puoli kuukautta.
Osastolla tyttären olo ensiksi paheni. Kotona ongelmaksi muodostunutta repun tarkistelua yritettiin sairaalassa hillitä ottamalla häneltä reppu pois. Se aiheutti valtavaa ahdistusta ja raivokohtauksia.
– Oli rajuja tilanteita ja kiinnipidot olivat arkipäivää. Osastolla apu oli kuitenkin koko ajan läsnä ja eri sairauksia suljettiin pois. Se auttoi uskomaan tulevaan.
Sairaalassa tytär epäili lähes kaiken olevan saastunutta. Sara kertoo, kuinka eräänkin kerran tytär uskoi, että hänen sängyssään on nuuskaa.
– Hän saattoi yöllä tutkia sänkyä ja pelätä, että sieltä löytyy nuuskaa tai muita myrkkyjä.
– Ei ollut enää vain koulupelkoa. Pelko myrkyttymisestä oli todella vahvasti läsnä.
Sairaala-aikana tytär pystyi ulkoilemaan pieniä aikoja, mutta niitäkin sävytti pelko. Ulkona käydessä piti olla suunnitelma, kuinka toimia, jos tupakoitsija tulee vastaan. Tupakkapelko oli yksi pahimmista.
– Hän epäili myös osaston ruokaa ja pohti, voiko suihkussa käyminen olla vaarallista.
Toukokuussa tytärtä yritettiin kotiuttaa ensimmäisen kerran. Kotimatkalla tilanne eskaloitui niin pahaksi, että Saran oli käännyttävä takaisin sairaalaan. Tytär oli äidin tankatessa bensa-asemalla säikähtänyt ja rynnännyt autotielle aiheuttaen vaaratilanteen.
Psykoottisuus, PDA, autismi vai OCD?
Aika maaliskuusta syyskuuhun oli perheelle rankka. Vanhemmat jäivät keväällä pois töistä, jotta pystyivät olemaan tyttären tukena.
Sairaalassa tehtiin paljon tutkimuksia, mutta selvää diagnoosia ei meinannut löytyä. Aluksi Sara pohti, voisiko kyse olla autismista tai harvinaisesta PANS-aivosairaudesta. Voiko psykoottiset oireet viitata skitsofreniaan? Lääkärit epäilivät PDA:ta eli äärimmäistä vaatimusten välttelyä.
– Olin kiitollinen, että saimme hoitoa, mutta täysin turhautunut siihen, kun ei kukaan osannut kertoa, mistä on kyse ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.
Kesäkuussa, kun sairaalajaksoa oli takana kaksi ja puoli kuukautta, Saran tytärtä alettiin jälleen kotiuttaa askel askeleelta.
– Hän tarvitsee jatkuvasti tukea ja valvontaa. Nyt harjoittelemme vähitellen sitä omatoimisuutta, mikä hänellä oli ennen sairauden puhkeamista.
– Voi olla, että ensin on ollut todella hyvä viikko, mutta sen jälkeen hyvin nopeastikin oireet vyöryvät yllättäen päälle ja voi olla hyvin vaikeitakin aamuja ja iltoja.
Sara kiittää lääkäriä, joka antoi perheen epäillä, kysellä ja kyseenalaistaa. Pelot jatkuivat, mutta lääkärin määräämän lääkityksen ja tukitoimien avulla tilanne alkoi näyttää valoisemmalta.
Pakko-oireinen häiriö (OCD)
- Pakko-oireinen häiriö (OCD) on pakkoajatuksina ja -toimintoina ilmenevä psykiatrinen häiriö, joka alkaa useimmiten lapsuudessa tai nuoruudessa.
- Pakko-oireet alkavat tavallisimmin 9–14 vuoden iässä, mutta niitä voi esiintyä jo ennen kouluikää.
- Pakko-oireisessa häiriössä voi esiintyä vain pakkoajatuksia tai vain pakkotoimintoja, mutta usein esiintyy molempia.
- Lapsilla pakkotoiminnot ovat tavallisempia kuin pakkoajatukset. Lasten tyypillisiä pakkotoimintoja ovat peseminen ja puhdistaminen, toistaminen, tarkistaminen, järjestely, laskeminen ja keräily.
- Pakkotoimintojen estyminen voi lisätä lapsen ahdistusta ja laukaista raivokohtauksia.
- Pakko-oireita voidaan lievittää terapialla, jossa käytetään altistusharjoitteita. Hoito voidaan aloittaa myös lääkehoidolla tai voidaan käyttää lääkkeen ja psykoterapian yhdistelmähoitoa.
- Noin 90 prosenttia potilaista sairastuu elämänsä aikana johonkin toiseen psykiatriseen häiriöön, tavallisimmin masennukseen tai ahdistuneisuushäiriöön.
Lähde: Käypä hoito
Syksyllä Saran tyttären diagnoosiksi vahvistui OCD eli pakkoajatuksina ja -toimintoina ilmenevä psykiatrinen häiriö. Lisäksi hänellä epäillään ADHD:ta, mikä aluksi ihmetytti Saraa.
– Kukaan opettaja ei ole havainnut, että hänellä olisi keskittymisen häiriöitä, mutta teoriana on, että hän pelkää virheitä niin paljon, että tsemppaa ja maskaa ADHD:sta huolimatta.
Diagnoosi oli perheelle helpotus, vaikka Sara koko ajan toivoikin, että kyseessä olisi ohimenevä sairaus. Perheelle ei ole selvinnyt, miksi OCD alkoi kuplimaan juuri nyt.
– Todennäköisesti se olisi jossain vaiheessa puhjennut jonkun elämän muutostilanteen myötä. Toisaalta olemme onnekkaita, että meillä on nyt tietoa, mistä on kyse.
"Kenelle tahansa tällainen voi osua kohdalle"
Sosiaalisen median kautta Sara on jutellut paljon muiden OCD:ta sairastavien ja heidän läheistensä kautta. Se on helpottanut raskaimpina hetkinä.
– On saanut purkaa sitä tapahtunutta ja huolta siitä lapsesta ja on löytynyt myös muita kohtalontovereita.
Sara on aina ajatellut, että jos arki rullaa, pöydässä on ruokaa ja ympärillä rakastava perhe, lapsilla menee hyvin.
– Ajattelin, että eihän meille voi käydä näin, mutta sairaala-aikana tajusin, että me olemmekin ihan tavallinen kuolevainen perhe. Kenelle tahansa tällainen voi osua kohdalle.
Tyttären sairastuminen on vaikuttanut koko perheeseen.
– Äitinä on pitänyt tottua epävarmuuteen. Ennen tiesi, että tavallinen ilta oli tavallinen ilta. Nyt yllätyksiä voi tulla hyvin nopeasti. Tavallinen ilta voi muuttua silmänräpäyksessä.
Myös tytär itse on pitänyt sairastumistaan epäreiluna. Miksi hänestä asiat tuntuvat hankalammalta kuin muista?
– Hän on itse pyytänyt apua ja ollut turhautunut siihen, ettei mikään auta. Nyt kuitenkin tuntuu, että hän on saanut kokemuksen siitä, että hän on saanut apua.
Vaikka Saran tytär on saanut apua lääkkeistä, Sara muistuttaa, ettei OCD:n hoitoon ole oikopolkua.
– Ei voi ajatella niin, että nappaa pillerin, ja kaikki on taas hyvin. OCD:n hoito on monen tekijän summa. Meillä se on keskusteluapua, arjen keinoja ja OCD:n haastamista.
Sara on pohtinut, että jos hänen tyttärensä tilanne ei olisi koskaan mennyt niin pitkälle, olisivatko he koskaan saanut apua. Olisiko koskaan löytynyt oikeaa diagnoosia?
– Tämän jälkeen tuntuu siltä, että sairauden pitää mennä aika pitkälle ennen kuin sitten oikeasti osataan lähteä tutkimaan, että onko tässä nyt jotain muutakin kuin pientä ahdistusta.
Jos vielä viime keväänä tulevaisuus näytti sumealta, nyt tyttären sairauden selvittyä Sara uskoo jälleen tulevaan.
– Olemme tulleet jo niin pitkän matkan ja nähneet niin paljon hyvää. Varmasti tulee hankalia hetkiä, mutta on ihanaa, että voi taas haaveilla sellaisista tavallisista asioista, vaikka meillä onkin tämä OCD matkakumppanina.
Myös Saran tyttärellä on tulevaisuuden varalle suuret suunnitelmat.
– Haluan presidentiksi, tytär toteaa.