Naisen koskettava kirjoitus lemmikistä luopumisen tuskasta: ”Rakastinko sitä tarpeeksi silloin, kun se oli yhä täällä kanssamme?"

"Koirani kuoli tänään." Alice Wright tiesi varsin hyvin, että tämä päivä koittaisi. Edellispäivänä hän oli itse varannut ajan vastaanotolle, joka jäisi hänen lemmikkinsä viimeiseksi leposijaksi.

Kun tämä kohtalon päivä koitti, Wright lähti viemään koiraansa, joka oli kulkenut hänen rinnallaan viimeiset 12 vuotta, viimeiselle matkalleen. Nyt hän oli hänen vuoro kulkea lemmikkinsä rinnalla.

Jos rakastat lemmikkiäsi, et anna sen kärsiä – vai mitä? 

Vastaanotto oli tyhjä, kukaan ei tulisi todistamaan tätä menetystä, jossa jalkapalloa, nukkumista ja auringon säteitä kuonollaan rakastanut Basil-koira nukutettaisiin ikiuneen. Wrightin mukaa koiran kunto oli viime aikoina heikentynyt heikentymistään; sen paino oli laskenut, vauhti hidastunut ja sydän alkanut oireilla.

– Se oli jääräpäinen. Tiesin, että se ei halunnut kuolla, se ei halunnut jättää meitä. Viimeinen äkillinen kunnon huonontuminen sai meidät kuitenkin ymmärtämään, ettei se ollut kuolematon, Wright kertoo.

Ehkä Basilkaan ei haluaisi olla täällä ikuisesti. Ehkä olisi epäreilua pitää häntä täällä väkisin. Jos rakastat lemmikkiäsi, annat sen mennä, eikö?

Oikealta tuntuva päätös tuntui samalla todella raskaalta ja vaikealta.

– Mieheni piteli sitä sylissään samalla, kun minä katsoin sitä silmiin ja kiitin kaikesta. Kerroin, kuinka suurta ylpeyttä tunsin sitä kohtaan ja kuinka paljon rakastin sitä. Rakastan sinua Basil, Wright kertoo.

Koira katsoi omistajaansa silmiin niin kauan, kunnes sen silmät eivät enää nähneet mitään. Wright kertoo seuraavan puolituntisen kulkeneen kuin sumussa; hän ei halunnut nähdä ketään keskellä sydäntä riipivää suruaan.

– Hyvä kuolema, sanoi eläinlääkäri. Hyvä elämä, toivon minä.

"Se ei ollut vain minun koirani, joka kuoli tänään"

Nyt naisen pitäisi tottua siihen, että 12 vuotta hänen rinnallaan kulkenut koira ei enää hyppäisi hänen vierelleen sohvalle tai hivuttautuisi salaa hänen vuoteeseensa. Koiraa, joka oli läsnä jokaisessa päivässä ja jokaisessa hetkessä, koiraa, joka katsoi herkeämättä omistajiensa perään, ei enää olisi.

– Vaikka minä turhauduin sen ikääntymiseen, hidastumiseen, sotkuihin, tästä huolimatta se ontui keittiöön kiittääkseen minua ruoasta, haukkui aina mahdollisten tunkeilijoiden varalta, kipusi itsensä portaita ylös ja alas vain toivottaakseen meidät tervetulleiksi kotiin tai saattaakseen meidät nukkumaan. Se oli edelleen Basil.

Vaikka omistajat olivat jo hetken aikaa heitelleet ilmaan ajatuksia siitä, mitä he tekisivät sitten, kun lemmikki ei olisi enää heidän keskuudessaan, he eivät tästä huolimatta osanneet valmistautua hetkeen, jolloin Basil ei oikeasti olisi heidän seuranaan.

– Noissa tyhmissä, tietämättömissä keskusteluissa ei oltu huomioitu sitä, että Basil olisi oikeasti poissa. Ja nyt se on, ja antaisin minkä tahansa uuden maton tai ulkomaanmatkan, jotta se vielä hyvä kanssamme.

– Tiesikö se tätä? Rakastinko sitä tarpeeksi silloin, kun se oli yhä täällä kanssamme? Se katsoi peräämme, mutta katsoimmeko me sen perään? Kuka pitää meistä huolta nyt? Wright kyselee.

Wright kertoo tuntevansa fyysistä kipua koiran poismenosta. Näin tuntee myös hänen miehensä, joka seisoo keittiössä kyvyttömänä tekemään mitään. Heidän yhdeksänvuotias poikansa itkee huoneessaan ystäväänsä, joka ei tule enää toivottamaan hänelle hyvää yötä.

– Koirani kuoli tänään. Mutta se ei ollut vain minun koirani, joka kuoli tänään, Wright kertoo.

Lähde: Metro

***