Henri Mikkilä kävi lähellä kuolemaa satunnaisen väkivallanteon uhrina. Aivovamman saanut Mikkilä on joutunut opettelemaan elämän perusasiat uudestaan.
30. marraskuuta 2024, Pori.
Tavallinen pikkujouluilta oli jo päättymässä. Ilta oli edennyt nopeasti keilaten, syöden, sekä eri pubeissa kierrellen. Henri Mikkilä, 47, ajatteli nauttivansa vielä yhden oluen terassilla.
Samaisesta baarista juuri aiemmin ulos heitetty mies aloitti sanaharkan seurueen kanssa. Mikkilä rauhoitteli miestä, ja selitti, että he ovat pitämässä hauskaa eivätkä riitelemässä. Olut jäi kuitenkin juomatta, kun iloinen tunnelma laski ja seurue päätti poistua.
Mikkilä istui jo autossa, kun riitapukari juoksi autoa kohti.
– Ajattelin, että sillä on ehkä joku hätä, Mikkilä oli ajatellut autosta noustessaan.
Mitään kysymättä riitapukari löi häntä suoraan kasvoihin, ja Mikkilä kaatui.
Hänen kallonsa murtui asfalttia vasten. Ääni kuului kymmenien metrien päähän.
Henki milleistä kiinni
Kukaan ei aluksi tiennyt jäisikö Mikkilä henkiin. Hänet kiidätettiin teho-osastolle hengityskoneisiin.
Seuraavasta kuukaudesta Mikkilä ei muista juuri mitään, ainoastaan yksittäisiä hetkiä sieltä ja toisia täältä.
Aluksi Mikkilä myös sidottiin sänkyyn, sillä hän herätessään luuli aina olevansa tappelussa ja tahtoi pois.
Kallon murtuma, epiduraalivuoto sekä valtimon repeytyminen. Sairaalassa selvisi, että henki oli lopulta vain minuuteista ja muutamasta millistä kiinni.
Mikkilä ei voinut kävellä, näki kaiken kahtena, eikä oikein osannut puhuakaan. Kukaan ei tiennyt millainen mies kotiin palaa, jos edes palaa.
Toivonpilkahdus
Toivonpilkahdus heräsi, kun Mikkilä kahdeksan päivän jälkeen sanoi poikansa nimen ääneen hänet nähdessään.
Pian Mikkilä vaati päästä kävelemään, sillä hän ei kestänyt jatkuvaa teho-osaston laitteiden piipitystä. Hoitajat kuitenkin sanoivat, että kävely sattuu, se ei ole hyväksi.
– Niin, minua sattuu eikä teitä, Mikkilä oli tokaissut.
Kolmen viikon teho-osaston jälkeen hänet siirrettiin neuropolille, josta mies pääsi viikon kuluttua kuntoutusosastolle. Arvio kuntoutusjakson kestosta oli kolme kuukautta, mutta puoliso tiesi, ettei mies viihtyisi siellä niin pitkään.
Lue myös: Ensihoitaja muistuttaa jokaisen vastuusta hätätilanteessa
Toimintaterapiassa testien tulokset masensivat. Mikkilä oli taidoissaan eskarilaisen tasolla, mikä turhautti.
– Minulla ei ollut aluksi hajuakaan mitä on kolme plus kolme, enkä tunnistanut kirahvin kuvaa, Mikkilä kertoo.
Hän päätti tehdä töitä päästäkseen kotiin puolisonsa ja lastensa luo. Mikkilä treenasi enemmän kuin koskaan, vaikka hänellä on taustaa salibandyn liigatasolta.
Arvioitu kolme kuukautta vaihtui kolmeksi viikoksi, kun Mikkilä teki kaksikymmentä yhden jalan kyykkyä tasapainolaudan päällä.
– Se riitti todistamaan, että voin lähteä kotiin.
Hajuton ja mauton elämä
Kotiin pääsy ei tarkoittanut, että Mikkilä olisi täysin toipunut. Sairaalassa ollessaan Mikkilä jo pohti, eikö hän haise ollenkaan hieltä. Kävi ilmi, että hän ei haista tai maista mitään, tänäkään päivänä.
– Olen sitten koostumuksen perusteella alkanut ajattelemaan, milloin ruoka on hyvää. Mikään ei ainakaan haise tai maistu pahalta, Mikkilä nauraa.
Ruokavalioon on tullut enemmän salaattia ja kasviksia, kun maku ei enää ratkaise. Samalla näläntunne on kadonnut ja väsymys on jatkuvaa. Älykello muistuttaa, milloin on ruoka-aika ja milloin on nukuttava päiväunet.
Eniten oireistaan miestä ärsyttää aloitekyvyn puuttuminen.
– Nytkin minun pitäisi lähteä kalakisoihin, mutta tässä minä höpötän.
Kovana kalamiehenä tunnettu Mikkilä saattaa päättää lähtevänsä kalaan, laittaa tavarat valmiiksi, mutta istuu sitten alas mietiskelemään. Kolmen tunnin päästä hän havahtuu ajatuksistaan ja kalaan lähtö jää kokonaan tekemättä.
Katkeroitua ei saa
Katkera hän ei ole, se ei vie häntä eteenpäin. Ainoa asia, joka häntä harmittaa, on oikeusprosessin etenemisen hitaus. Lyöjä on tunnustanut tekonsa, mutta asia odottaa yhä oikeuden käsittelyä.
– On todella vaikea jatkaa elämää, kun on tällainen asia kesken.
Myös taloudellisesti elämä on hankalampaa. Mikkilä jäi onnettomuuden jälkeen sairaslomalle ja palasi kesäloman jälkeen vanhaan työhönsä talotekniikan lehtoriksi koulutusyhtiö WinNovaan. Hän kykenee ainakin toistaiseksi vain 60 prosenttista työaikaa. Mies pohtii, millaista elämä on, jos hän ei koskaan pysty tekemään töitä täysiaikaisesti. Sairaalalaskut ovat kovia ja lasten harrastukset vievät ison siivun tuloista.
– Lapset harrastavat melkein kaikki kahta lajia, eikä heidän kuuluisi lopettaa harrastuksia sen takia, että joku teki minulle näin. Se on epäreilua.
Vakuutuksesta ei saa rahoja, ennen kuin lopulliset haitat ovat selvillä. Tällä hetkellä diagnoosi on jotain vaikean ja keskivaikean aivovamman väliltä sekä kaikki sen mukana tulleet oireet.
Lue myös: Oikeuslääkäri Anni Oksalaa ei kammota avata huonokuntoisia vainajia – näin hän kuvailee kalman hajua
Hän sanoo olevansa valmis viemään asian oikeuteen, jos laki tai vakuutusyhtiölääkäri ohittaa erikoislääkärien lausunnot.
– En halua, että kukaan muu joutuisi samaan tilanteeseen. Olen valmis taistelemaan muidenkin puolesta, vaikka loppuelämäni.
Poika Aapokin viihtyy kalassa isänsä tavoin.
Päässä banaaninmuotoinen taideteos
Monen aivovammapotilaan persoona muuttuu. Mikkilä sanoo tulleensa filosofisemmaksi. Hän lukee nyt kirjoja, joihin ei ennen koskenutkaan, ja osaa arvostaa elämää eri tavalla. Luonteeltaan hän sanoo muuttuneensa hiukan lempeämmäksi ja rauhallisemmaksi. Mikkilä ei voi tarpeeksi korostaa, kuinka suuri merkitys hänen puolisollaan, perheellään ja ystävillä oli toipumisessa.
– Olen ikuisesti heille kiitollinen.
Ennen hän häpesi arpeaan ja kulki pipo syvällä päässään sitä peitelläkseen. Lopulta hän ajatteli, että antaa olla. Tuijottakoot, jos haluavat.
Kerran Mikkilän pelikaveri sitten katsoi arpea ja tokaisi "hyi helvetti, se on karmea".
– Poikani väitti vastaan, että eipäs ole karmea, se on banaaninmuotoinen taideteos.
Kaikesta kokemastaan huolimatta Mikkilä kokee itsensä onnekkaaksi ja olonsa kiitolliseksi. Hän puhuu, kävelee ja on ennen kaikkea elossa.
Hän käy kouluissa kertomassa tarinaansa ja muistuttamassa:
– Ovatko ne kovia jätkiä, ketkä lyö tuolla toisia, vai se, joka pitää pipoa pakkasella päässä? Haluaisin kysyä lyöjiltä, mitä he haluaisivat tehdä, jos saisivat päättää. Kuka oikeasti haluaa satuttaa toista?