Henri Mikkilä kävi lähellä kuolemaa satunnaisen väkivallanteon uhrina. Aivovamman saanut Mikkilä on joutunut opettelemaan elämän perusasiat uudestaan.
30. marraskuuta 2024, Pori.
Tavallinen pikkujouluilta oli jo päättymässä. Ilta oli edennyt nopeasti keilaten, syöden, sekä eri pubeissa kierrellen. Henri Mikkilä, 47, ajatteli nauttivansa vielä yhden oluen terassilla.
Samaisesta baarista juuri aiemmin ulos heitetty mies aloitti sanaharkan seurueen kanssa. Mikkilä rauhoitteli miestä, ja selitti, että he ovat pitämässä hauskaa eivätkä riitelemässä. Olut jäi kuitenkin juomatta, kun iloinen tunnelma laski ja seurue päätti poistua.
Mikkilä istui jo autossa, kun riitapukari juoksi autoa kohti.
– Ajattelin, että sillä on ehkä joku hätä, Mikkilä oli ajatellut autosta noustessaan.
Mitään kysymättä riitapukari löi häntä suoraan kasvoihin, ja Mikkilä kaatui.
Hänen kallonsa murtui asfalttia vasten. Ääni kuului kymmenien metrien päähän.
Henki milleistä kiinni
Kukaan ei aluksi tiennyt, jäisikö Mikkilä henkiin. Hänet kiidätettiin teho-osastolle hengityskoneisiin.
Seuraavasta kuukaudesta Mikkilä ei muista juuri mitään, ainoastaan yksittäisiä hetkiä sieltä ja toisia täältä.
Aluksi Mikkilä myös sidottiin sänkyyn, sillä hän herätessään luuli aina olevansa tappelussa ja tahtoi pois.
Kallon murtuma, epiduraalivuoto sekä valtimon repeytyminen. Sairaalassa selvisi, että henki oli lopulta vain minuuteista ja muutamasta millistä kiinni.
Mikkilä ei voinut kävellä, näki kaiken kahtena, eikä oikein osannut puhuakaan. Kukaan ei tiennyt, millainen mies kotiin palaa, jos edes palaa.
