Sadun äidin labradorinnoutajat katosivat vuonna 2015. Neljä vuotta perhe on odottanut tietoa siitä, mitä eläimille tapahtui – turhaan. – Äitini on sanonut, että vaikka näiden vuosienkin jälkeen valmis ottamaan koirat takaisin, Satu sanoo.
Neljä pitkää vuotta Satu, 22 on odottanut tietoa perheensä koirien kohtalosta. Turhaan.
Näin kaikki tapahtui: Sadun äiti vei koiriaan sisään, ja ulko-ovi jäi huonosti kiinni. Vähän ajan päästä koirat livahtivat ulos.
– Yhdessä päästessään koirat juoksivat kuuntelematta luoksetulokutsua. Niin sanotusti "joukossa tyhmyys tiivistyi", Satu muistelee nyt.
Yleensä koiria ei päästetty ulos kahdestaan juuri tästä syystä.
– Jos tytöt pääsivät keskenään ulos, ne lähtivät luotisuoraa yhdessä juoksemaan, eikä tällöin auttanut kutsuminen tai herkkujen heittely. Yksinään ei lähdetty edes muiden koirakavereiden matkaan, mutta keskenään painettiin saman tien pois pihasta, Satu muistelee.
Kouluttamattomuudesta ei ollut kyse: perheessä oli treenattu muun muassa Tokoa eli tottelevaisuuskoulutusta. Silti vapaus villitsi koirat.
Ne eivät tulleet koskaan takaisin.
"Ilmoitimme Facebookissa, poliisille, lähieläinlääkäreille, löytökoteihin..."
Perhe ajatteli, että koirat löytyisivät nopeasti nytkin. Niin ei kuitenkaan käynyt.
– Ajoimme koirien vakipaikoissa, matkalla huutelimme auton ikkunoista, ilmoitimme poliisille, lähieläinlääkäreille ja löytökoteihin. Levitimme katoamisilmoitusta Facebookissa sekä postilaatikoihin 20–30 kilometrin säteellä kotipaikasta, Satu muistaa.
Yleensä karkureissullaan koirat menivät vieraisille paikkoihin, joissa niille syötettiin makkaraa tai muita herkkuja.
– Sieltä osattiin niitä etsiä, ja usein olimmekin jo koiria odottelemassa niiden määränpäässä ennen kuin ne sinne päätyivät, Satu sanoo.
"Totta kai ajattelimme, että koirat löytyisivät"
Etsijäkoiraliiton etsijäkoira kävi haeskelemassa koiria noin kolme päivää katoamisesta. Sen jäljittämät jäljet päättyivät järveen, mikä ei olisi tavaton löydös – labradorinnoutajat tunnetusti pitävät vedestä. Puhelimitse ja Facebookin välityksellä satoi vinkkejä, jotka paljastuivat kerta toisensa jälkeen muiksi koiriksi.
– Totta kai ajattelimme, että koirat löytyisivät, tai tulisivat itsekseen takaisin kotiin parin tunnin sisällä. Kuitenkin tuntien venyessä kasvoi huoli ja epäilys, että nyt on tapahtunut jotain muutakin matkan varrella, Satu muistelee.
Kului vuosi, sitten toinen. Nyt, neljän vuoden kuluttua, koirien kohtalo on edelleen mysteeri.
"Ensimmäisenä mietittiin, että joku olisi ottanut koirat kyytiin"
Vuosien varrella Satu on ehtinyt pohtia lukemattomat kerrat, mitä koirille on voinut tapahtua. On mahdollista, että joku on ottanut ne omakseen.
– Montaa eri variaatiota tapahtuneelle on mietitty. Ensimmäisenä mietittiin, että joku olisi ottanut koirat kyytiin. Kuulimme myös juttua, että lähikunnassa olisi tarhasta viety koira. Mietimme myös sitä, että syystä tai toisesta matka olisi päättynyt ennenaikaisesti. Kuitenkin pidimme epätodennäköisenä, että kaksi koiraa menehtyisi noin vain ympäristöön, jonka ne tunsivat kuitenkin todella hyvin.
Kumpikin koira oli ystävällinen ja avoin; ne rakastivat rotutyypillisesti sekä ruokaa että ihmisten seuraa.
– Kaikenlainen ihmisten kanssa tekeminen oli molemmille erittäin mieluisaa, etenkin, jos siitä sai ruokapalkkion. Nuorempi piti myös lampaankarvaisesta patukasta, jossa oli vinkulelu sisällä. Käytimmekin sitä usein treenien palkkausvälineenä, Satu muistelee.
Perheeseen tuli uusi, erirotuinen koira kolme vuotta katoamisen jälkeen.
– Päätös oli vaikea, sillä syyllisyys koirien katoamisesta painoi yhä, Satu sanoo.
"Jotenkin haluaisi ajatella, että koirat ovat saaneet hyvän loppuelämän"
Vielä vuosienkin jälkeen ihmiset muistavat tapauksen. Toisinaan Satu saa näköhavainnoista tietoa Facebookissa. Vieläkin hän toivoisi vastausta mysteeriin.
– Jotenkin haluaisi näiden vuosien jälkeen ajatella, että koirat ovat kuitenkin saaneet hyvän loppuelämän jossain. Vaikka hyvin todennäköistä on, että ne ovat jo päässeet autuaammille maille. Realistisesti ajateltuna vanhempi koirista olisi kuitenkin jo 12-vuotias ja nuorempi 10-vuotias, Satu pohtii.
Jos joku on ottanut koirat luokseen, Satu toivoisi tältä ihmiseltä armollisuutta. Perheelle riittäisi tieto siitä, mitä koirille vuosia sitten tapahtui.
– Toivoisin, että tämä ihminen käsittäisi edes jonkinlaisella tasolla, kuinka vaikeaa on elää epätietoisuudessa, ilman yhtäkään vastausta, hän sanoo.
– Äitini on sanonut, että on vaikka näiden vuosienkin jälkeen valmis ottamaan koirat takaisin.