Miksi tavoittelemme kympin tulosta, kun seiskakin riittäisi? Juha kehottaa olemaan vähemmän kunnianhimoinen: "Että ei myöhemmin tarvitsisi katua, vaan ehtisi elääkin"

3:45
Liika kunnianhimo onkin pahasta, uskoo Juha – älä yritä aina tehdä parastasi

Miksi tavoittelemme kympin tulosta, kun seiskallakin pärjäisi ihan hyvin? Professori Juha T. Hakala uskoo, että liika kunnianhimo ei välttämättä tuotakaan menestyjiä – päinvastoin.

Oletko koskaan saanut kokeesta kympin sijaan kahdeksaista ja tuntenut pettymystä? Pysähdyitkö silloin miettimään, miksi?

Lapsesta asti opimme, että kun vain tekee kovasti työtä haaveensa eteen, saa tuloksia ja menestyy. Siitä, että jatkuva raadanta ja puurtaminen voi johtaa uupumukseen ja jopa burnoutiin, emme puhu.

– Se on minustakin aika hämmästyttävää, professori Juha T. Hakala myöntää.

Juha on paitsi tietokirjailija, myös professori ja filosofi. Jouduttuaan omassa elämässään hidastamaan hän ei epäonnistunut tai laiskistunut – päinvastoin, kunnianhimosta luopuminen tuntui tuovan hyviä tuloksia myös ammatillisella rintamalla.

Juhan uusi teos Vähemmällä enemmän – Miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta (Alma Talent, 2020) pohtii, kannattaisiko meistä jokaisen alentaa rimaa niin töissä kuin opiskelussakin.

"Ellei burnout satu omalle kohdalle, siihen saakka jotenkin uskomme, että se koskee joitakuita muita"

Kerran Juhakin oli kunnianhimoinen – sen hän myöntää. Kaikki kuitenkin muuttui kymmenisen vuotta sitten.

Vuoden 2010 Suomessa yliopistoja kehitettiin. Juhan kuvauksen mukaan oltiin tilanteessa, jossa valtionhallinnosta haluttiin ottaa niin sanotusti löysät pois. Vasta virassaan aloittanut Juha yritti suoriutua kaikista uusista ja vanhemmistakin vaatimuksista vähintään oivallisesti.

Sitten tapahtui, kuten ennemmin tai myöhemmin oli odotettavissa: työ alkoikin velkoa tekijäänsä.

– Ellei burnout satu omalle kohdalle, siihen saakka jotenkin uskomme, että se koskee joitakuita muita, ei minua, Juha kuvailee.

"Kuvaannollisesti siinä sai eteensä vanhanaikaisen vaa'an, jossa oli kaksi vaakakuppia..."

Lopulta hän itse havahtui huomaamaan, että työelämästä oli katoamassa ilo. Värit loistivat poissaoloaan, ja kroppakin valitteli taakkansa alla.

Juha ymmärsi, että nyt on hidastettava. Oikeastaan päätös hidastamisesta oli helppo, sillä vaihtoehtoja ei ollut.

– Kuvaannollisesti siinä sai eteensä vanhanaikaisen vaa'an, jossa oli kaksi vaakakuppia: se, mitä työnantajani haluaa, ja mitä minä itse haluan. Oivalsin, että jos jatkan samalla tavalla, työnantajallani ei ehkä enää ole minua viiden, ei ehkä edes kolmen vuoden kuluttua. Jotakin oli tehtävä, Juha kuvaa.

Tavoitteiden madaltaminen ei johtanutkaan huonoon lopputulokseen

Juha ymmärsi, että olisi turhaa odottaa valtavia mullistuksia työelämään tai organisaatioon. Tuskin hallituskaan olisi yhtäkkiä jyräämässä Suomeen kuuden tunnin työpäivää.

– Päädyin siihen näkemykseen, että minun on ihan pakko ottaa tämä tilanne vakavasti ja kehitellä omasta itsestäni nousevia, henkilökohtaisia suoriutumismekanismeja, jotta voin ratkaista tämän ongelman, johon olen joutumassa, hän kuvailee.

Kun hän sitten muutti suhdetta työhönsä – suomeksi sanottuna ei tavoitellutkaan enää kympin tulosta – tapahtui jotakin yllättävää. Elämä ja työ alkoivat maistua maukkaammilta.

– Olosuhteiden pakosta jouduin madaltamaan monia tavoitteitani. Huomasinkin, että kappas vain: minussa se ei aiheuttanutkaan mitään ahdistusta, että tein asioita seiska miinuksen tai seiska puolen kouluarvosanan arvoisesti. Tiesin, että tuossa työssä, jonka nyt luovutin tehtynä, olisi ollut paljon perkaamista ja parantamista, mutta siitä huolimatta luovutin sen hyvillä mielin ja hymyssä suin. Jos tällaisen välitilinpäätöksen itsensä kanssa pystyy tekemään, voi avautua uusia näkymiä, Juha sanoo.

"Kun oikein kovasti vaatii itseltään kaikkea, tulee laita vastaan"

Moni kaipaisi hidastusta, mutta on samalla kykenemätön siihen. Vaikka näennäisesti tiedämme, että kiire on yliarvostettua ja perheellekin pitäisi löytyä enemmän aikaa, mielen perukoilla muhii silti ajatus siitä, että vain kunnianhimoisimmat voivat olla menestyjiä.

– Joillain meistä on hyvinkin lähellä, jopa meissä itsessämme kävelevä esimerkki siitä, että kun oikein kovasti vaatii itseltään kaikkea, tulee laita vastaan ja mennäänkin jaksamisen rajan toiselle puolelle. Siitä huolimatta tämä ikuinen menestyksen ihannointi on jotenkin syvällä meissä, Juha kuvailee.

– Vallalla on yksiääninen viesti siitä, että vain isosti ajatteleminen tuo menestystä. Media ja sosiaalinen media tuovat tätä samaa viestiä korviimme ja silmiimme. Jotakin kautta se sitten suodattuu omaan tajuntaamme.

"Jos organisaatiolle ja työelämälle antaa kaikkensa ja uupuu, ei mene kauaakaan, kun ihmistä ei enää muisteta"

Kun ajatus uppoaa tajuntaan, se alkaa muokata käyttäytymistä. Jos oppii lapsesta saakka, että yhdeksikön arvoinen suoritus on itse asiassa epäonnistuminen, saattaa koko elämänsä ajan yrittää antaa kaikelle sata prosenttia itsestään – kohtalokkain seurauksin. Siinä, missä menestyjää kiitellään puheissa ja vuosikatsauksissa, burnoutissaan ihminen on usein hyvin yksin.

– Jos organisaatiolle ja työelämälle antaa kaikkensa ja uupuu, tai vakavastikin sairastuu, niin ei mene kauaakaan, kun ihmistä ei enää muisteta. Ei kukaan sano, että muistatteko, kun täällä oli kerran se Orvokki, joka sitten joutui jäämään pois? On jotenkin kylmäävää, että kukaan ei lopulta muista Orvokkia, joka jäi pari kuukautta sitten pois, mutta ehti sentään olla talossa 27 vuotta, Juha pohtii.

Hän uskoo, että työelämä on muuttunut entistä raadollisemmaksi.

– Tämä on toisaalta ristiriitainen asia. Työ on ihmiselle monella tapaa tärkeää. Se on elämää ylläpitävä voima. Työ tarjoaa meille merkitystä ja kontekstia, myös ystäviä. Mutta nyt kaikki merkit osoittavat, että paineet työssä nousevat salakavalalla tavalla.

Yhteiskunnan pelisäännöt on rakennettu vahvojen ehdoilla.

Koronakevät 2020 näytti, että paineiden aika ei ole ohi. Kun yhä useampi jää työttömäksi, työmäärä ei kuitenkaan vähene; sen sijaan se kaatuu paikkansa säilyttäneiden niskaan. Samalla pitäisi opetella uudet etätyövälineet ja muistaa myös lopettaa työt iltaisin, vaikka työsähköposti kilahtelee ja vaatii huomiota.

– Työtä tekeviä käsiä on vähennetty, mutta vaatimukset ovat kasvaneet. On entistä vähemmän ihmisiä, mutta työ ei näytä vähenevän. Sitten taas havahdutaan siihen, kuinka moni uupuu, Juha kuvaa.

– Meillä on elämässämme kannattelevia, palauttavia asioita aivan liian vähän. Jotkut tässä kestävät, mutta eivät kaikki. Osa ongelmaa on, että yhteiskunnan pelisäännöt on rakennettu vahvojen ehdoilla. Ristiriitaisia elementtejä on: vaikka periaatteessa tiedostamme, että kiirettä ihannoidaan väärin perustein, silti kiireen ja jopa uupumisen ihannointia on vielä näkyvissä.

Millainen on tavoite, joka ei ole liian kunnianhimoinen?

Jos tavoite ei olekaan antaa sataa prosenttia, saada kymppiä tai olla paras, mitä se sitten on? Millainen on tavoite, joka ei ole liian kunnianhimoinen?

– Se voisi olla kohtuullinen tavoite, Juha vinkkaa.

Kun päästää irti taivaiden tavoittelusta, joutuu kohtaamaan sen, ettei ehkä olekaan paras ja tuottavin. Ja toisaalta: kuka on?

– Kun ihmisiä ollaan, vajaaksihan se tahtoo aina jäädä, Juha heittää.

Kun kaikkeen ei enää tarvitse panostaa täysillä, aikaa jää enemmän. Enää ei tarvitse elää sitku-elämää. Yllättäen ehtiikin ystävän kanssa kahville ja lukupiiriin.

– Hellittämisen kautta saa myös sen konkreettisen muutoksen, että pystyy irrottautumaan työpaikalta kello 16 kotiin ja elämään sitä toista elämää siellä, läheisten ihmisten tai vaikkapa koiran kanssa, kuka nyt kotona odottaakin.

Millaista työn tekemisen vaikutelmaa sinä luot omalla työpaikallasi?

Niin – sehän kuulostaa ihanalta. Todellisuus on kuitenkin hankalampi.

Jos itse poistuu toimistolta puoli neljältä, kun työkaveri paahtaa kuuteen asti, olo saattaa tuntua vaikealta, suorastaan huijarilta. Juha myöntää, ettei hellittäminen suinkaan aina ole helppoa.

– Sosiologit puhuvat vaikutelman synnyttämisestä. Miten synnytämme vaikutelmia työpaikalla? Olemme siellä luoneet itsestämme mielikuvan, että joo, tuo Juha on se, joka aina tulee tänne seitsemän jälkeen ja lähtee viimeisenä, napsauttaa valot pois ja sulkee ovet, hän kuvaa.

– Vaikutelma on sekin, jos satun olemaan esimiesasemassa ja lähetän sähköpostia virka-ajan jälkeen, peräti puolen yön maissa. Alaiseni lukee sähköpostin olohuoneensa sohvalla illalla ja huomaa, että hei, täällä yksi vielä tekee töitä ja raataa, pitäisikö minunkin?

Juha toivoisikin jokaisen pohtivan vahvasti sitä, millaista työn tekemisen vaikutelmaa luo omalla työpaikallaan.

– Vaikka nämä ovat pieniä asioita, niistä muodostuu kuva siitä, miten koemme ja näemme työn. Onko työ elämän tärkeimpien asioiden listalla ykkönen, vai onko se kenties sijaluvulla kaksi tai kolme? Vaikka työ on tärkeää, koko elämä se ei silti ole, hän muistuttaa.

– Korostan, etteivät nämä ole helppoja asioita. Tällaista keskustelua ei perinteisesti organisaatioissa kovinkaan paljon käydä, sitä pitäisi käydä paljon enemmän. Esimerkiksi palaverit ja tyky-päivät kuluvat kuitenkin paljolti muuhun.

Millaisissa tilanteissa 80 prosentin työpanos ei riitä?

Olemme nyt puhuneet paljon siitä, miten aina ei kannata antaa parastaan. Mutta koska sitten pitäisi antaa kaikkensa? Millaisissa tilanteissa 80 prosentin työpanos ei riitä?

Jokaiselta työpaikalta löytyy kympin arvoisia työsuorituksia, mutta myös töitä, joihin riittää viitosen tai seiskan panos. Tärkeintä on erottaa, mihin kannattaa panostaa ja käyttää aikaa.

– Kun tein yliopiston professorina töitä ja oli aika hakea Suomen Akatemialta tutkimusrahoitusta, sitä haetaan tutkimussuunnitelmalla. Silloin on ihan turha lähettää ysin arvoisesti kirjoitettua tutkimussuunnitelmaa. Kyllä siihen pitää koko sydämensä irrottaa, koska samaa rahoitusta hakee 86 muuta tutkimusryhmää, joista kolme sen rahoituksen saa. Siihen on pakko ladata kaikki, muuten se on hukkaan heitettyä työtä, Juha kuvailee.

Mistä aikaa tärkeimpään sitten löytää? Niistä viitosen ja seiskan arvoisista töistä, tietenkin.

– Aikaa irtoaa niistä töistä, jotka eivät ole tuiki tärkeitä. Sanoisin, että jokaisessa työpaikassa on vastaavantyyppisiä asioita, joihin ehdottomasti pitää satsata. Aikaresursseja näihin löytää voimakkaalla priorisoinnilla, hän sanoo.

"Pikkuisen voisi panna katsantoon sitä, mitä olemme itseltämme ja toisiltamme vaatimassa"

Moni asettaa kunnianhimoisia tavoitteita sekä työhön, harrastuksiin että parisuhteeseen. Minä ehdin hoitaa työt, harrastaa joogaa, käydä lasten matseissa ja myös viettää joka viikko laatuaikaa kumppanini kanssa. Kaiken tämän hoidan iloiten ja sataprosenttisen tehokkaasti.

Ongelmaksi muodostuu se, ettei ihminen voi antaa kolmea sataa prosenttia itsestään. Meistä jokaisella on vain rajallinen määrä resursseja.

– Minua pikkuisen ärsyttää maailmamme tietty yksiäänisyys: ajattele isosti, niin saavutat isoja asioita! En kiellä tavoitteen asettamista, ihmisellä pitää olla tavoitteita, Juha kuvailee.

Sen sijaan, että yrittää tehdä aina vain parastaan, voisi tehdä vain "tarpeeksi hyvää". Se voi tarkoittaa seiskan, toisinaan jopa vitosen kouluarvosanaa. Kirjassaan Juha puhuu turmarajasta: mikä on matalin mahdollinen laatutaso, jolla tehtävän voi suorittaa? Opiskelijoilleen hän teroitti, että huonokin gradu on parempi kuin ei gradua ollenkaan, sillä gradun olemassaolosta kysytään usein, mutta sen arvosanaa harvemmin tiedustellaan.

– Pikkuisen voisi panna katsantoon sitä, mitä olemme itseltämme ja toisiltamme vaatimassa. Miten rajallinen rakennelma ihminen lopulta onkaan, Juha pohtii.

Harva toivoo kuolinvuoteella, että olisi tehnyt enemmän töitä, istunut enemmän palavereissa tai saanut sittenkin ruotsista laudaturin. Juhan neuvo onkin: jos haluat menestyä toimissasi, älä hilaa tavoitteitasi kattoon. Päinvastoin pudota niitä ja katso, mitä tapahtuu. Saatat yllättyä.

– Että ei myöhemmin tarvitsisi katua, vaan ehtisi elääkin, Juha sanoo.

Osittainen lähde: Juha T Hakala: Vähemmällä enemmän – Miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta (Alma Talent, 2020)

Lue myös

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja