Aluksi masennus oli Jaanalle kuin polttomerkki – haluaa nyt muistuttaa, ettei sairastumista koskaan tarvitse hävetä: "Ei tämä määrittele minua ihmisenä"

6:56
Oletko jo liian väsynyt? Videolla kerrotaan, millaisia ovat työuupumuksen merkit.

Jaana Järvenpää haluaisi kertoa kaikille, ettei mielen sairautta tarvitse hävetä. – Minulle oli hirveän paha pala myöntää, että jos jalka voi olla kipeä, samalla tavalla myös mieli voi olla kipeä. Sitä häpeää on vaikeaa selittää: se on käsittämätöntä, mutta samalla aivan turhaa, hän kuvaa.

Myöhemmin oli helppo huomata, että alavireisyys oli jatkunut jo pitkään. Jaana Järvenpää, 40, kokee kärsineensä matalasta mielialasta jo vuosikymmeniä ennen diagnoosia.

– Masennus oli aluksi kuin polttomerkki. En moneen vuoteen halunnut puhua siitä kenenkään kanssa, Jaana muistelee.

Nyt hän haluaisi kertoa kaikille sen, minkä on itse matkallaan oppinut: häpeä on turhaa.

– Minulle oli hirveän paha pala myöntää, että jos jalka voi olla kipeä, samalla tavalla myös mieli voi olla kipeä. Sitä häpeää on vaikeaa selittää: se on käsittämätöntä, mutta samalla aivan turhaa.

"Olin ollut niin varma, että vika on fysiikassa"

Jaana sai masennusdiagnoosin vuonna 2011. Sitä ennen hän oletti vain olevansa jollakin oudolla tavalla kipeä.

– Koko ajan tuntui olevan jotain kremppaa. Minuthan on tutkittu varpaankynsistä hiusjuuriin ja lopuksi tultiin siihen lopputulokseen, että tämä särky on henkisellä puolella, Jaana kuvaa.

Oikeastaan vasta lääkärin sanat herättivät. Niin erikoiselta kuin se kuulostaakin, Jaana oli viimeiseen asti toivonut, että syy hänen pahaan oloonsa olisi fyysinen.

– Iso pallo lähti vyörymään silloin, kun lääkäri sanoi päin naamaa, että ongelma on henkisellä puolella. Olin ollut niin varma, että vika on niin sanotusti fysiikassa. Se olisi ollut niin paljon helpompi kertoa muille, Jaana sanoo.

"Halusin itsekin pitkään uskoa mielikuvaan siitä, että kun vain ottaa tietyn asenteen, niin kaikesta pääsee läpi"

Mielen särkyminen tuntui häpeälliseltä. Jaanallahan oli kaikkea: ihana perhe, ihana lapsi, ihana mies ja ystävät.

– Se oli ihan hirveää. Kaikkihan oli periaatteessa hyvin. Mieheni oli aiemmin sairastunut vakavasti ja hänen sairastaessaan hoidin arjen, työt ja lapset. Tukijoukot olivat täydelliset ja apua sain aina, mutta omat paukut eivät sittenkään riittäneet, Jaana kuvailee.

Häpeä oli tuttu tunne. Jaana oli tuntenut samaa tunnetta jo nuoruudessaan 1980-luvulla.

– Kun minulla oli ensimmäisiä kertoja elämässäni kausia, etten voinutkaan hyvin, ajattelin aina, että nyt pitää olla reipas, hän kuvaa.

– Varsinkin vanhempi koulukunta tuntuu ajattelevan, että jos vain on tarpeeksi reipas, selviää. Että ennenkin vain hoidettiin hommat, eikä mitään "porattu".  Halusin itsekin pitkään uskoa mielikuvaan siitä, että kun vain ottaa tietyn asenteen, niin kaikesta pääsee läpi. Mutta eihän se oikeasti mene niin.

Mielen sairaus tuntui hävettävältä

Lähipiiristä kukaan ei vähätellyt Jaanaa tai syyllistänyt häntä voimavarojen loppumisesta. Silti mielen sairaus tuntui hävettävältä.

– Kaikista jännittävintä on, että tuo tunnehan on ollut vain omassa päässäni. Ne, jotka ovat tienneet, eivät koskaan ole leimanneet tai tuominneet. Tuntui kauhealta itse myöntää itselleen, että on niin hauras, ettei tämä ongelma menekään hyvillä yöunilla tai metsälenkillä ohi, Jaana kuvaa.

Masennuksen hoito vaatii aikaa. Esimerkiksi lääketasapainon hiominen kohdalleen voi viedä pitkään, ja alussa lääkitys voi jopa pahentaa oireita. Avun hakeminen ei siis tee ihmisestä heikkoa, päinvastoin: se osoittaa sinnikkyyttä.

– Jossain kohtaa ihmisen pitää ottaa oma vastuu toipumisestaan. Mutta toivon, että minulle olisi kerrottu, miten pitkäjänteistä tämä työ on. Viikossa, kuukaudessa eikä välttämättä edes vuodessa tapahdu suuria, elleivät kaikki palaset heti loksahda täydellisesti kohdalleen, Jaana sanoo.

"Muita ihmisiä on turha hävetä siinä kohtaa, kun oma mieli sairastuu"

Moni yrittää viimeiseen asti hoitaa itseään ja piilottaa mielen sairauttaan. Jaana muistuttaa, ettei sairaus määrittele ihmistä, eikä sairastumisesta kannata kantaa syyllisyyttä.

– En missään nimessä halua soimata ketään, vaan antaa toivoa. Muita ihmisiä on turha hävetä siinä kohtaa, kun oma mieli sairastuu. Ei siinä ole mitään hävettävää, hän sanoo.

– Olen itse esimerkiksi sosiaalisen median ryhmissä ja vertaistuessa toitottanut, että älkää tuhlatko resurssejanne sen miettimiseen, että miten tämän selittäisi muille niin, etteivät he pidä "mielenvikaisena". Se vie vain arvokasta aikaa.

Jaana korostaisikin vertaistuen merkitystä. Hänelle nettiryhmät olivat tärkeä henkireikä, sillä saman tilanteen kokenut vertainen voi antaa arvokasta tukea, jollaista ei muualta saa.

– Esimerkiksi Facebook on täynnä mielen eri sairauksille omistettuja vertaistukiryhmiä. Näihin voi liittyä pienellä kynnyksellä ja aluksi vaikka seurata vain sivusta ja lukea muiden kokemuksia, hän vinkkaa.

"Ei masennus määrittele minua ihmisenä"

Jos Jaana saisi nyt sanoa jotakin entiselle itselleen, hän sanoisi vain: häpeäminen on turhaa.

– Sanoisin, että puolet vähemmällä pääset, kun katsot peiliin ja toteat, että sairaus on osa sinua, ei koko sinä. Ei masennus määrittele minua, tai ketään muutakaan, ihmisenä. Ei kannata kuluttaa voimavaroja siihen, että häpeää sitä, mitä on.

Monella on edelleen suppea tai stereotyyppinen mielikuva masentuneesta ihmisestä, joka vain makaa onnettomana eikä koskaan ole hyvällä tuulella tai naura.

– Se, millaiseksi masentunutta luullaan, on eräänlainen ihmisen irvikuva. Ei masentunut näytä siltä, Jaana sanoo.

– Masentunut ihminen näyttää Marilyn Monroelta. Hän näyttää Robin Williamsilta, maailmanluokan koomikolta. Masentunut näyttää keneltä tahansa, kuka kadulla vastaan kävelee.

Lue myös

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja