Miia Moisio haluaa puhua avoimesti masennuksestaan, jotta mahdollisimman moni voisi saada apua sairauteen. Hänen parantumisensa alkoi 30 vuoden masennuksen jälkeen aivan tavallisena päivänä syntyneen oivalluksen myötä.
Arvioiden mukaan suomalaisista noin 10–15 prosenttia kärsii lievistä masennustiloista, vakavista masennusoireista noin viisi prosenttia. Yksi heistä oli terapeutti, kirjailija ja pappi Miia Moisio, joka eli masennus rinnallaan jopa 30 vuoden ajan.
Miia, 44, arvioi nyt, että masennuksen syynä olivat vaikeat elämänkokemukset sekä hänen luontainen herkkyytensä.
– Se kelpaamattomuuden, arvottomuuden ja vääränlaisuuden kokemus sekä perustavanlaatuinen häpeä itsestä on aiheuttanut masennusta. Häpeä on todella isossa roolissa, Miia kertoo MTV Uutisille.
Katso alla olevalta videolta keskustelua masennuslääkkeiden yleistymisestä nuorten keskuudessa. Yhä useampi alle 35-vuotias jää myös työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien takia. (Artikkeli jatkuu videon alla.)
4:30
Oireilu alkoi jo pienenä
Miian masennusoireet alkoivat jo lapsena, noin 10–11 vuoden iässä. Ensimmäisenä paha olo ilmeni öisin mahakipuna ja itkuisuutena.
Ikää karttui, mutta paha olo ei helpottanut. Täysi-ikäistyessä Miialle todella tärkeä vaari menehtyi, parisuhde päättyi ja hän muutti yksin Helsinkiin. Hän tunsi epävarmuutta, riittämättömyyttä ja kovat vaatimukset itseään kohtaan painoivat.
Noin 21-vuotiaana Miialle diagnosoitiin vakava masennus.
– Silloin ihminen on aika toimintakyvytön, se indvalidisoi niin monella tavalla. Siihen liittyy toivottomuutta ja itsetuhoisia ajatuksia. Kun mitään ei tunnu saavan aikaiseksi, niin itseinho on siinä kohtaa aika syvä. Elämä on sitä epäonnistumisen kokemista, Miia kuvailee sen ajan tunteita.
Vaikean masennuksen ansioista Miialle opinnoissa eteneminen oli nuorena todella hankalaa. Sänkyyn hän ei kuitenkaan täysin jäänyt, vaan esimerkiksi liikuntaa hän jaksoi aina harrastaa ja käydä silloisessa työssään urheilukaupassa.
– Tahdonvoima on ollut minulla aina kova, hän kuvaa.
Terapia ei parantanut
Äitinsä kehottamana Miia hakeutui parikymppisenä kotipaikkakuntansa terveyskeskukseen, josta opiskelija ohjattiin YTHS:n terveyspalveluihin. Niin Miia pääsi aloittamaan terapian.
Psykoterapia kesti Kelan tukeman määräajan, kolme vuotta. Miian mukaan se ei kuitenkaan tuonut hänelle apua.
– Olen varmaan hengissä sen ansiosta, kun vastaanotolla käyminen toi aluksi rutiinia arkeen, mutta ei se minua hirveän paljon auttanut. Olin aika nuori, etten osannut ajatella, että se sairaus jäi hoitamatta. Tiesin kuitenkin silloinkin, ettei kaikki ollut täysin kunnossa, Miia kertoo.
– Masennus on kuin voikukan juuri. Kun juurta ei nyppäistä pois, se masennuskukkanen kasvaa siihen uudestaan ja uudestaan eli kun sairauden todellinen syy jää hoitamatta, masennus uusiutuu. Sen tietää, että juuri on siellä jossain pinnan alla, mutta ei oikein pääse siihen itse käsiksi, että mikä se oikein on.
30 vuotta mukana kulki masennus
Miia eli lopulta kroonistuneen, pitkäaikaisen masennuksen kanssa noin 30 vuotta. Erilaiset vastoinkäymiset, kuten seurustelusuhteen päättymiset, laukaisivat Miialla vakavammat masennusoireet ja koetut epäonnistumiset häpeän tunteen.
Samanlaiset oireet laukesivat molempien lasten syntymän jälkeen. Varsinkin esikoisen syntymän aikaan Miia tunsi epävarmuutta ja hänellä oli kovat vaatimuksen itseään kohtaan äitinä. Ne tunteet yhdistettynä valvomiseen, elämänmuutokseen ja omien tarpeiden sivuuttamiseen pienen vauvan kanssa johtivat jälleen masennukseen.
Masennus kuitenkin helpotti ajoittain, kun elämässä meni hyvin.
– Taustalla oli todella pitkään sellainen vire, että kaikki ei ole kunnossa ja ei ole hyvä olla. Alakuloisuus, voimattomuus ja väsymys kyti aina siellä taustalla. En ollut toipunut masennuksesta täysin. Elin siinä mukana. Tavallaan ehkä halusin, että joku ottaisi sen masennuksen pois, mutta en odottanut apua tai mitään, Miia kuvaa.
Kukaan ei oikein tiennyt
Ulospäin näytti, että Miialla oli kaikki hyvin. Hän sai teologian opinnot päätökseen, pärjäsi töissään, meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Lähipiiri ei tiennyt pahasta olosta.
– Ulkoisesti kaikki on ollut varmaan ihan ok, olen aina ollut iloinen luonteeltani. Se kaikki alakulo näkyi enemmän kotona. Kun pistin oven kiinni, Miia sanoo.
– Minulla on vähän sellainen tunne, että jos lähipiirini olisi tiennyt, niin se olisi voinut herättää muissa sellaista avuttomuuden tunnetta. Jos ei oikein tiedä, mitä tehdä, ne voivat jäädä sellaisiksi puhumattomiksi asioiksi, joille ei tehdä mitään.
LUE MYÖS: Yhdeksän yllättävääkin masennuksen merkkiä – osaisitko yhdistää?
"Yhtenä päivänä minulle tuli ajatus, että nyt riittää"
Vasta vuoden 2010 paikkeilla, kymmenien masennusvuosien jälkeen Miian lopullinen tie masennuksesta toipumiseen alkoi. Se alkoi yhdestä oivalluksesta.
– Yhtäkkiä yhtenä päivänä minulle tuli sellainen ajatus, että nyt tämä riittää. Kyllästyin siihen pahaan oloon. Siihen, ettei ollut energiaa, mikään ei huvittanut ja olin koko ajan alakuloinen, vihainen ja ärtynyt. Ensimmäistä kertaa koko aikuisiällä minulle tuli sellainen ajatus, että masennuksesta voi päästä eroon, Miia kertoo.
Ensioivalluksen jälkeen Miia soitti homeopaatille ja aloitti homeopaattisen rakennehoidon sekä mindfulnessin.
– Ajatuksessa läsnäolosta ja sen merkityksestä avautui minulle ihan uusi maailma. Aloin ymmärtämään, etten pysty kohtaamaan kaikkea tunteita ja että murehdin päässäni kaikenlaisia asioita. Ne ovat pitäneet yllä masennusta. Sitähän sanotaan, että masennus on tavallaan menneeseen jumittumisen sairaus. Taustalla oli hyvin paljon sitä painolastia, jota ei ollut päässyt purkamaan, Miia kuvaa.
Kokonaisvaltaista toipumista
Miia oli käynyt silloin myös tapaamassa psykiatrista sairaanhoitajaa, jota hän kuvaa todella ihanaksi ja lämpimäksi persoonaksi. Sairaanhoitaja auttoi parantumisprosessiin alussa, mutta jo parin kerran jälkeen hänen käyntistä osoittautuivat Miialle tarpeettomiksi.
Homeopatia ja mindfulness auttoivat pahimman vaiheen yli puolessa vuodessa. Syksyyn 2010 mennessä Miia sai lääkäriltä terveen paperit.
Miia kuitenkin korostaa, että masennuksesta toipuminen on todella pitkä prosessi – vuosien ajan hän teki edelleen uusia havaintoja itsestään, ja itsensä hoivaaminen jatkuu koko loppuelämän.
– Ammatillisesti ajattelen, että toipumisen täytyy olla kokonaisvaltaista. Jostain voi lähteä liikkeelle, se voi olla ihan hyvin unesta huolehtimista, ruokavalion oikaisemista tai liikunnan lisäämistä. Se voi olla ihmissuhteiden tarkkailua, pohdintaa, onko omassa elämässä joitakin sellaisia ankeuttajia ja mitä sille voi tehdä.
– Toipuminen on kuitenkin myös psyykkistä työskentelyä, ja se on minusta se kaikista tärkein osa. Tavallaan se on sipulin kuorimista kerros kerrokselta niin pitkälle, että on työstänyt kaikki ne vanhat kivut, haavat ja painolastit, ja pystyy päästämään niistä irti, Miia sanoo.
"Olen ottanut koko elämän takaisin"
Miia kuvailee, että koko hänen elämänsä on muuttunut toipumisen myötä. Miia on muun muassa vihitty papiksi vuonna 2012 ja teologian maisteritutkinnon jälkeen hän on kouluttautunut skeematerapeutiksi, mindfulness- ja Asahi-, ryhmäliikunta- sekä eroseminaari-ohjaajaksi.
Nyt Miia toimii vuoroviikoin terapeuttina omalla vastaanotollaan Helsingin Malmilla, vuoroviikoin seurakuntapappina. Vain pari kuukautta sitten Miia aloitti työt Vartiokylän seurakunnassa.
– Minulla on sellainen tunne, että kaikki, mitä menetin niiden masennusvuosien aikana ja alisuoriuduin, olen ottanut sen koko elämän takaisin tässä viiden viime vuoden aikana. Nyt on sellainen virtapiikki, että jaksaa todella hyvin, asiat kiinnostavat ja innostavat.
Viime keväällä ilmestyi myös Miian esikoiskirja Toivon kirja masennuksesta (Otava 2018), jossa hän käsittelee omaa masennustaan. Miian mukaan kirjan kirjoittaminen oli tärkeä osa hänen toipumisprosessiaan.
– Se masennuksen "juuri" lähti siinä kohtaa kokonaan pois. Hahmotin kirjoittaessa aivan täysin sen, miksi olen ollut masentunut, hän kertoo.
Masennukseen pitäisi puuttua uusin keinoin
Nyt Miia haluaa puhua avoimesti masennuksesta, sillä hänen mielestään siitä ei puhuta edelleenkään tarpeeksi. Hän haluaa puhua, jotta ihmiset voisivat saada todellista apua. Puheiden lisäksi kaivattaisiin nimittäin myös tekoja.
Nykyisestä masennuksen hoidossa on Miian mielestä paljon hyvää ja osa toipuu sen avulla hyvin. Kaikki kuitenkaan eivät.
– Lääkehoito on varmasti ihan hyvä hoidon alkuvaiheessa, että pääsee sen pahimman yli, mutta kritiikkini kohdistuu siihen, että lääkejaksot ovat pitkiä. Kun ei saa keskusteluapua, niin ne todelliset syyt jäävät hoitamatta. Tosiasia on tänä päivänä myös se, että keskusteluapua on hiukan vaikea saada ja psykoterapeuteille on jonoja. Olen myös kuullut monesti, ettei hoito ole lopulta auttanut, se jää kesken.
– Unelmani olisi, että Suomeen tulisi joku tällainen kansallinen masennuksenhoito-ohjelma tai mikä vaan valtakunnallinen isku masennusta vastaan. Pitäisi ymmärtää, kuinka paljon se aiheuttaa inhimillistä kärsimystä, se vaikuttaa moniin ongelmiin ja lapsiin ja sitä kautta tulevaisuuteen. Se on myös yhteiskunnalle valtava menoerä, Miia tiivistää.