Mainos

Elisa sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen – kauan odotettu vauva ei tuntunutkaan rakkaalta: "Keskellä yötä mietit, että hyppäänkö ikkunasta vai heitänkö vauvan"

8:11

Esikoisensa syntymän jälkeen Elisa tuijotti kaiket päivät seinää ja tunsi itsensä epäonnistuneeksi, kun ei rakastanut syvästi lastaan. Myöhemmin hänellä todettiin keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus.

Mitä jos odotettu vauva-arki onkin aivan syvältä? Katso yllä olevalta videolta keskustelua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta!

Kun raskaustesti vihdoin alkuvuodesta 2017 näytti positiivista, oli Elisa, 26, iloinen ja todella yllättynyt. Hän oli miehensä kanssa yrittänyt jo viisi vuotta saada lasta, ja lapsettomuushoitoja oltiin juuri aloittamassa.

Elisalla on endometrioosi sekä toisessa munasarjassa PCO.

– Joulukuussa 2016 saimme lähetteen lapsettomuushoitoihin. Tammi-helmikuussa meillä oli ensimmäinen käynti. Saimme vähän siihen viittaavat paperit, että emme tule luomuna saamaan lasta, että keinohedelmöitys olisi sitten seuraava askel, Elisa kertoo MTV Uutisille.

– Meidät käskettiin verikokeisiin, kun kuukautiset alkavat. Minä sitten odottelin ja soitin muutaman viikon päästä, että ei tullut kuukautisia, mutta tuli viiva tikkuun.

– Melkein voi sanoa, että oli yllätysvauva, vaikka olikin pitkään haluttu ja yritetty.

"En ollut hehkuva äiti vauvakuplassa"

Raskausaika sujui Elisan mukaan suhteellisen hyvin fyysisesti, mutta henkisesti hän ei pitänyt siitä ja odotti jo lapsen syntymää.

– En tiedä, mikä siinä oli, ettei se ollut mieleistä. En ollut sellainen hehkuva äiti vauvakuplassa, Elisa kertoo.

Loppuvuodesta vauva syntyi terveenä ja täysin ilman komplikaatioita. Heti syntymän jälkeen Elisa kuvailee oloaan hämmentäväksi.

– Sitä oli niin paljon hehkutettu, että miten vauvan kanssa tuntee heti sen yhteyden ja miten se tuntuu niin omalta. Minä vain ajattelin koko ajan, että tuo ei ole minun. Vauva vaan oli. Totta kai hän oli ihana ja tärkeä, mutta en tuntenut mitään sellaista suuren suurta rakkautta vielä siinä vaiheessa, Elisa selittää.

"Tuijotin kaiket päivät seinää"

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa sujuivat hyvin, kun mieskin oli isyyslomalla auttamassa. Kun mies palasi töihin, alkoivat Elisalla raskaat ajat.

– En muista siitä ajasta paljon mitään muuta kuin sen, että tuijotin kaiket päivät seinää. Totta kai hoidin vauvan, kun oli pakko hoitaa, mutta se oli todella sellaista mekaanista. Minulla oli todella epäonnistunut ja surkea olo koko ajan, kun ei tuntenut vauvaa kohtaan sellaista suurta rakkautta, Elisa kuvailee.

Elisa oli turhautunut. Vaikka hän tiesi, millaista äitiys olisi ja oli osannut varautua siihen etukäteen, hän yllättyi silti, kuinka kiinni vauvassa joutui jatkuvasti olemaan.

– Kun vauvalla on niin sanotusti "huono päivä", ei pääse edes vessaan tai syömään. Tai kun ajattelee, että lähdenpä käymään nyt nopeasti kaupassa, niin siinä voi hyvin mennä 1–2 tuntia ennen kuin pääsee lähtemään ja silti vauva vain huutaa koko ajan kaupassa, Elisa kuvailee.

– Raskausaikana ihmettelin hirveästi, kun äitiysneuvolassa varoiteltiin, että lasta ei saa ravistaa. Sehän on päivänselvä asia ja sitä miettii itsekseen, että miten kukaan siihen pystyisi.

– Nyt kun on itse kokenut tuon, mitä se äitiys voi pahimmillaan olla, sitä ymmärtää. Jouduin itsekin monta kertaa lähtemään ja jättämään lapsen lattialle tai keskelle sänkyä ja ottamaan pikkuisen aikalisän.

"Tämä ei ole enää sitä ihan tavallista 'baby bluesia'"

Elisa yritti etsiä tukea läheisiltään ja Facebookin vauvaryhmistä, mutta siellä hän sai lähinnä kritiikkiä osakseen. "Etkö sinä olisikaan halunnut sitä" ja "kai sinä tiesit, että sitä vauvaa pitää hoitaa", ihmiset kommentoivat, mikä pahensi entisestään asiaa.

Elisan ajatukset eivät helpottaneet.

– Keskellä yötä istut sängynlaidalla ja mietit, että hyppäänkö itse ikkunasta pihalle pää edellä vai heitänkö vauvan. Kyllä sitä säikähtää. Eihän kukaan halua lastaan vahingoittaa, mutta se ajatus voi tulla ihan yhtäkkiä, kun lapsi on huutanut useamman tunnin ja häntä ei saa rauhoittumaan.

– Niistä ensimmäisistä ajatuksista aloin ymmärtämään sen, ettei tämä ole enää sitä ihan tavallista "baby bluesia", että on vähän apea ja väsynyt. Silloin tajusin, että nyt on jotain vakavampaa, Elisa kertoo.

– Sitä ei vaan halua kertoa kenellekään, koska pelkää, että saa sen epäonnistuneen äidin leiman.

Neuvolasta vihdoin apua

Muutaman kerran Elisa oli maininnut asiasta jo miehelleen, mutta vasta noin kuukauden kohdalla vauvan syntymästä paha olo purkautui kunnolla ulos. Elisa oli ollut lapsen kummitädin kanssa viettämässä iltaa pitkästä aikaa ja hän tunsi, kuinka illan aikana alkoi vajota syvemmälle ja syvemmälle.

– Kun tulin kotiin, huutoitkin miehelleni sängyssä, että en jaksa enkä pysty ja tuo kersa on pilannut elämäni.

Mies lohdutti ja päätti, että he hakisivat Elisalle yhdessä apua. Neuvolassa asiaan suhtauduttiin heti ymmärtävästi ja vakavasti, ja Elisa pääsikin depressiohoitajalle.

Diagnoosiksi tuli keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus.

Puhuminen ja vauvan kasvaminen helpottivat

Ensimmäiset kaksi kuukautta Elisa kävi depressiohoitajan kanssa juttelemassa, lääkitystä hän ei lopulta koskaan aloittanut. Kotiin avuksi tuli perhetyöntekijä 2–3 kertaa viikossa, joka hoiti vauvaa, jotta Elisakin sai kotona omaa aikaa. Kotihoito oli perheen apuna kuusi kuukautta.

Myös mies hoiti paljon vauvaa, ja apuna olivat lisäksi Elisan äiti, lapsen kummitäti ja Elisan ystävä, joka vei lasta paljon vaunulenkeille.

Puhuminen helpotti Elisan oloa, ja lopulta myös vauvan kasvaminen. Elisa ei joutunut olemaan koko ajan vauvassa kiinni, kun lapsi alkoi viihtyä hetken itsekseen vaikkapa jotakin lelua tutkien.

Kun vauva oli vähän vajaan kahden kuukauden ikäinen, alkoi masennus jo pikkuhiljaa väistymään.

– Vajaan kahden kuukauden kohdalla hän alkoi hymyilemään ja vastaamaan hymyyn. Sen jälkeen se alkoi pikkuisen helpottamaan. Noin puolen vuoden jälkeen, kun siirsimme hänet omaan huoneeseen, että sain nukuttua paremmin, sitten tilanne alkoi olla jo todella hyvä, Elisa sanoo.

Nyt yhteys ja rakkaus vauvaan on löytynyt, ja rankoista ajatuksista on päässyt eroon.

– Ilman miestäni en olisi jaksanut. Hän on kuitenkin osallistunut niin paljon lapsen hoitoon, valvonut öitä ja antanut minulle omaa aikaa ja ollut tukena, Elisa sanoo.

"Sitä ei uskalleta myöntää ja kertoa"

Elisan mielestä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ei puhuta tarpeeksi häpeän takia.

– Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että näitä lapsiin kohdistuvia pahoinpitelyitä tapahtuu liian paljon sen takia, että tällaisista asioista ei uskalleta puhua. Sen takia siihen ei osata hakea apua, kun sitä ei uskalleta myöntää ja kertoa. Oloa ja ajatuksia häpeää, kun sitä odotetaan, että äitiys on sitä vauvakuplassa olemista, jossa kaikki on ihanaa ja vaaleanpunaista, Elisa pohtii.

Elisa kehottaa kaikkia samojen asioiden kanssa kamppailevia hakemaan heti apua ja puhumaan asiasta – tai edes kirjoittamaan Facebookiin, jos ei muuta.

– Neuvolaanhan voi soittaa aina. Ja jos tilanne menee oikein pahaksi, niin soittaa vaikka terveyskeskuksen päivystykseen, että nyt on saatava apua, hän muistuttaa.

– Sitä oloa ja niitä ajatuksia ei kannata missään nimessä hävetä eikä peitellä, koska se vain pahentaa tilannetta. 

Lisää aiheesta
    Mainos
    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja