Kesästä tulee ulkopoliittisesti mielenkiintoinen. Hallitus on yhdessä tasavallan presidentin kanssa viimeistelemässä selontekoa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Se on valmistumassa omalla aikataulullaan, mutta toisaalta eduskunnan käytävillä ei harmiteltaisi lainkaan, jos siihen otettaisiin Britannian kansanäänestyksen kokoinen aikalisä, ja silloin analyysiin voitaisiin sisällyttää arvio siltä varalta, että britit päätyvät eron tielle.
EU on ollut pitkään keskeinen välineemme ulkopolitiikkamme hoidossa. Sen puitteissa on sovittu yhteiset linjat ja ajettu niitä laajalla rintamalla. Toisaalta viime vuosien aikana unionin sisäinen solidaarisuus on heikentynyt.
Kreikan toistuvat tukipaketit ja myöhemmin turvapaikkapolitiikan ristivedot ovat heikentäneet unionia sisäisesti. Ja kun politiikan vaikuttavuutta katsoo, niin emme eurooppalaisina ole kyenneet riittävästi vaikuttamaan lähialueidemme vakauden puolesta.
Pohjois-Afrikan tilanne arabikevään jälkeen, Lähi-idän yhä synkkenevä konfliktien ja sotien kierre ja Ukrainan kriisi koskettavat kaikki meitä, mutta vaikutusvaltamme niihin on jäänyt rajalliseksi. Jos britit eroavat, heikentää se kykyä yhtenäiseen ja vaikuttavaan työskentelyyn entisestään ja pakottaa myös meidät suomalaiset pohtimaan vaikutuskeinojamme.
Yhteisen unionin vaikutusvallan heikentyessä ei synny kuitenkaan tyhjiötä, vaan tilaa ottavat silloin eurooppalaiset suurvallat ja niiden keskinäiset konstellaatiot. Suomen kannalta hallitumpaa on, kun meillä on toimintakykyinen unioni. Tarvittaessa meidän on kyettävä vaikuttamaan myös sisäiseltä dynamiikaltaan muuttuvassa Euroopassa. Tosiasiahan on se, että jo nyt Saksa on ottanut selkeän johtoroolin.