Anneli Auerin perheen tarina osoittaa, miten järkyttävät seuraukset lasten vieraannuttamisella voi olla, kirjoittaa rikostoimittaja Rebekka Härkönen. Se osoittaa myös, miten käsittämättömiin vääryyksiin viranomaisuskovaisuus voi johtaa pahimmillaan. Tässä, meidän kaikkien silmien alla.
Me uskomme yhteiskuntaamme ja sen toimintaan. Uskomme poliisiin, oikeuslaitokseen ja lastensuojeluun. Uskomme, että vaikka meille ei kerrotakaan kaikkea, viranomaiset toimivat oikein silloinkin, kun emme ole näkemässä.
Näin homman kuuluukin toimia, mehän olemme itse tämä yhteiskunta. Olisi hullua olla luottamatta systeemiin, jossa elämme, jonka olemme itse luoneet ja johon jokainen meistä voi edelleen vaikuttaa.
Sitten eräänä joulukuisena päivänä erään perheen isä joutuu raa’an murhan uhriksi kodissaan. Perheen neljä pientä on tapahtumien aikaan nukkumassa, osa heistä herää kesken väkivallan. Isä kuolee makuuhuoneen lattialle.
Perheenisän, Jukka S. Lahden, kehosta löytyy lähes 70 pistohaavaa. Myös perheenäiti loukkaantuu ja hänet toimitetaan sairaalaan.
Lapset päätyvät nyt ensimmäistä kertaa lastensuojelun huomaan. Äiti kuitenkin paranee ja pääsee kotiin. Myös lapset palaavat äidilleen.
Anneli Aueria ryhdyttiin epäilemään lapsiinsa kohdistuneista seksuaali- ja väkivaltarikoksista kesällä 2011.Lehtikuva
Yhtäkkiä valokeilaan
Yhtäkkiä koko valtakunnan kiinnostuksen valokeila osoittaa tavallista lapsiperhettä ja heidän tavallista omakotitaloaan Ulvilassa.
Perhe muuttaa Turkuun. Perhe yrittää jatkaa elämäänsä ilman isää. Pärjätä jotenkin.
Poliisi ei kuitenkaan onnistu selvittämään, kuka murhasi Jukka S. Lahden. Muutama vuosi vierähtää, sitten poliisilla on epäilty: Anneli Auer.
Lapset menettävät nyt myös toisen vanhempansa. Heidät sijoitetaan laitokseen, mutta kun sijoitus pitkittyy, heille ryhdytään kuumeisesti etsimään pysyvämpää sijoituspaikkaa.
Perheenäiti on päätöksenteossa mukana ja toivoo, ettei hänen lapsiaan erotettaisi toisistaan. Lasten kokemuksia ajatellen myös lastensuojeluviranomaisten tavoitteen luulisi olevan se, ettei hajonnutta perhettä hajoteta enempää.
Perheenäiti ja suku toivovat sukulaissijoitusta. Sen uskotaan turvaavan vanhempansa menettäneiden lasten suhteet äitiin ja muihin sukulaisiin.
Viranomaiset kuuntelevat toivomuksia ja lapset sijoitetaan Anneli Auerin veljen ja tämän vaimon luokse. Pariskunnalla ei ole lapsia ennestään.
Anneli Auerin perheen elämää on seurattu tuhansissa jutuissa mediassa. Tämä kuva on vuodelta 2014.
Lastensuojelun valvonnassa
Maailma on täynnä ihmisiä, joiden toimintaa, tapoja ja elämänkatsomusta muut ympärillä eivät ymmärrä tai jaa.
Maailma on myös täynnä ihmisiä, joille ei koskaan olisi pitänyt antaa lapsia. Suurin osa heistä ei ole joutunut, eikä joudu koskaan minkäänlaiseen kelpoisuussyyniin, sillä lapset ovat heidän omiaan.
Anneli Auerin lapset kuitenkin annettiin Auerin veljelle ja tämän vaimolle viranomaisten toimesta. Meidän ulkopuolisten onkin turha syytellä sijaisvanhempia. Hyödyllisempää on kohdistaa katse lastensuojeluun, joka valvoi kaiken aikaan Auerin lasten sijoitusta.
– Lastensuojelun tavoitteena on turvata lasten oikeudet turvalliseen kasvuympäristöön, kehitykseen ja erityiseen suojeluun, tiivistää sosiaali- ja terveysministeriö lastensuojelun tarkoituksen verkkosivuillaan.
Tällä kertaa lastensuojelu tarkoitti sitä, että neljä traumatisoitunutta lasta annettiin ihmisille, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta lapsista.
Anneli Auer miehensä murhaoikeudenkäynnissä 2013.Lehtikuva
Aikuisten armoilla
Olen toiminut rikostoimittajana noin 15 vuotta. Auerin tapaukseen liittyen en ole juurikaan kirjoittanut juttuja. Viimeisin oikeudenkäynti oli Auerin oikeudenkäynneistä ensimmäinen, jota seurasin paikan päällä.
Auerin neljä aikuistunutta lasta saapuivat yksi kerrallaan kertomaan lapsuudenoloistaan oikeudelle. Itselleni nämä olivat urani raskaimpia päiviä oikeussaleissa. Näiden nuorten aikuisten kokemuksia kuunnellessani piti nieleskellä moneen kertaa. Auerin pojan puhuessa taisin jopa vähän itkeä.
Tiedän itsekin jotakin siitä, millaista on olla suojaton lapsi ja nuori aikuisten armoilla. Tiedän omakohtaisesti, miten riippuvainen lapsi on huoltajistaan, vaikka he satuttavat. Miten vaikea lapsen on vastustaa väärin toimivia aikuisia.
Olen itse kokenut sen, miten lastensuojelu epäonnistuu.
Auerin lasten kuvaukset elämästään sijaisperheessä vastasivat omia muistojani oman lapsuuteni turvattomuudesta. Pakosta miellyttää aikuisia, jotta selviäisi jotenkin huomiseen.
Anneli Auer kuvattuna Turun vankilassa.
Tiukentuva kuri
Aluksi Auerin lapsilla oli kaikki hyvin uudessa kodissa. He saivat tavata äitiään ja odottivat tämän vapautumista. He viettivät aikaa muiden sukulaistensa kanssa.
Seuraavien tapahtumakuvausten tarkoitus ei ole osoitella sijaisvanhempia sormella, vaan havainnollistaa sitä, missä olosuhteissa Auerin lapset kertomansa mukaan elivät.
Sijaisvanhempien asettamat rajat alkoivat muuttua kohtuuttomiksi ja koti alkoi muistuttaa vankilaa. Lapsille tehtiin selväksi, että he ovat taakka, vain työtä ja heidän kasvattamisensa on suuri uhraus sijaisvanhemmille.
Lapsia epäiltiin varkaiksi ja heidän uskottiin tuhoavan paikkoja tahallaan. Heihin ei luotettu piirun vertaa. Säännöt olivat omituisia. Niiden rikkomisesta rangaistiin henkisellä väkivallalla, kuten eristämisellä, ja fyysisellä kaltoinkohtelulla, kuten pitkillä kaurapuurokuureilla ja peseytymismahdollisuuksien viemisellä.
Liikkumista tarkkailtiin, jopa liikkeentunnistimella.
Vanhin sisaruksista ei sopeutunut ja hänellä oli omia mielipiteitä ja tahtoa. Sijaisvanhemmat tahtoivat eroon tytöstä ja tyttö heistä. Tyttö muutti laitokseen, kolme nuorinta lasta jäi sijaisvanhemmille.
Anneli Auer tuomittiin aikoinaan 7,5 vuoden ja hänen ex-miesystävänsä Jens Kukka 10 vuoden ehdottomiin vankeustuomioihin Auerin lapsiin kohdistuvista rikoksista.Str / Lehtikuva
Hälytyskellot vaikenivat
Auerin sisarusparven hajoamisen olisi pitänyt soittaa ammattilaisten hälytyskelloja. Varsinkin kun vanhin lapsista kertoi suorasukaisesti sijaisperheen ongelmista.
Mutta ammattilaisten kellot pysyivät hiljaa loputtomiin. Tai jos ne hälyttivätkin, ne vaiennettiin, koska kaikki sai jatkua viranomaisten siunauksella.
Viranomaisilla olisi ollut lukemattomia mahdollisuuksia pysäyttää vyörymään lähtenyt vääryyksien lumipallo niin, ettei se seisoisi nyt vuoren korkuisena edessämme.
Esimerkiksi silloin, kun sijaisäiti luonnehti ammattilaisille pois muuttanutta 12-vuotiasta tyttöä narsistiksi. Tai kun he eivät enää suostuneet päästämään nuorimpia sisaruksia tapaamaan isosiskoaan. Tai kun sijaisvanhemmat eristivät lapset äidistään ja kaikista muistakin sukulaisista.
Puuttumisen sijaan lastensuojelu kuitenkin siunasi sen, että pirstaleiksi hajonnut perhe hajosi entisestään.
Aikuisina Auerin lapset eivät muistaneet, miten Jens Kukka ilmaantui heidän tarinoihinsa. Heillä ei ollut juurikaan muistikuvia miehestä.Str / Lehtikuva / Roni Lehti
Uskoimme pötypuheisiin
Nyt viisitoista vuotta myöhemmin olemme tilanteessa, jossa kolme 6–11-vuotiasta lasta on syöttänyt järjestelmän tukkoon ennennäkemättömän paksua potaskaa.
Oikeusjärjestelmä on veivannut juttua loputtomiin, kaksi syytöntä ihmistä on istunut vuosikausia vankilassa, eräs perhe on revitty riekaleiksi ja ihmisten elämiä on pilattu läjäpäin.
Hups, miten tässä näin kävi?
Oma vastaukseni on, että syynä on ensisijaisesti vankkumaton viranomaisuskovaisuutemme. Uskomme sosiaaliviranomaisiin, poliisiin, lääketieteen ammattilaisiin ja oikeusjärjestelmään.
Jokainen viranomainen tässä ketjussa on varmastikin uskonut vilpittömästi tekevänsä oikein. He ovat uskoneet myös toisen viranomaisen toimintaan ja johtopäätöksiin.
Virheiden mahdollisuuteen harva meistä on uskonut. Eihän näin hieno järjestelmä voi toimia väärin.
Koko valtakunnan media seurasi Auerin ja Kukan uusintaoikeudenkäyntiä viime syksynä ja alkuvuonna.
Lapsilta vaadittiin valheita
On päivänselvää, että Auerin lapset olivat kammottavia tarinoita keksiessään pahasti traumatisoituneita. Jokainen lapsi traumatisoituu, jos isä murhataan omaan kotiin ja äiti suljetaan vankilaan sekä eristetään täydellisesti muusta suvusta.
Lasten sepitykset syntyivät tilanteessa, jossa he yrittivät säilyttää sen viimeisen turvan, mitä heillä oli perheestään jäljellä: toisensa.
Pelastajaa ei ollut, lasten maailmassa huoltajat hallitsevat kaikkea. Pakotietä ei ole, kun kontrolli ja valvonta ulottuu kaikkeen.
Auerin lapsilla oli vaihtoehtona vain sopeutua. Sopeutua siihen, että sijaisvanhemmat alkoivat siirtää heihin negatiivisia käsityksiään isosiskosta ja äidistä. Ja siihen, että nämä asenteet johtivat tuntien mittaisiin ahdistaviin kuulusteluihin, joissa lasten piti itsekin mustamaalata äitiä ja isosiskoa.
Vain kauheimmat tarinat päästivät lapset pinteestä. Lapset antoivat sijaisvanhemmille sen, mitä nämä tahtoivat. He menivät kiltisti psykologien pakeille ja toistivat kotona harjoitellut kertomukset kameralle. Valehtelu oli ankarasti kielletty, joten perääntyä ei voinut.
Kun tämä oli tehty, koko asia unohdettiin ja siitä ei enää keskusteltu lasten kanssa. Kukaan ei kiinnittänyt tähän perin outoon asiaan huomiota sen enempää lastensuojelussa kuin esimerkiksi koulussa.
Vieraannuttamisesta puhutaan yleensä silloin, kun lapsen toinen vanhempi pyrkii katkomaan lapsen siteet toiseen vanhempaan.
Auerin kolmen nuorimman lapsen kohdalla vieraannuttaminen tapahtui sijaisvanhempien toimesta lastensuojeluviranomaisten siunauksella. Sisaruskolmikko vieraannutettiin sekä äidistään että isosiskostaan.
Lapset kertoivat käsittämättömiä tarinoita erittäin poikkeuksellisesta rituaaliväkivallasta ja kammottavista pikkulasten raiskauksista. He kertoivat pelkäävänsä kuollakseen, että äiti murhaa vapautuessaan sijaisvanhemmat ja kaikki sukulaiset. Ja että isosisko polttaa sijaisvanhempien talon.
Missään vaiheessa lastensuojelu ei kysynyt itseltään, että mikä sai lasten aiemmin niin lämpimät välit katkeamaan äitiin, isosiskoon, isovanhempiin ja muihin sukulaisiin. Ja miksi lasten puheet olivat täydellisessä ristiriidassa kaikkiin lastensuojelun kirjauksiin ennen sitä hetkeä, kun lapset muuttivat sijaisperheeseen. Ja miksi lapsissa ei näkynyt paljain silmin jälkiä julmasta väkivallasta.
Viisitoista vuotta ehti kulua, ennen kuin Varsinais-Suomen käräjäoikeus nuiji kasaan historiallisen ratkaisun.
Tuomion ydin on, että Anneli Auer, hänen perheensä ja hänen lyhytaikainen ex-miesystävänsä Jens Kukka ovat oikeusmurhan uhreja.
Viranomaiset ja suomalainen oikeusjärjestelmä erehtyivät pahasti. Meidän pitäisi hävetä sitä, että tämä oli mahdollista ja varmistaa, ettei näin käy koskaan enää uudestaan.
