Kirja-arvio: Kuka murhasi kuuluisan kielimiehen?

Roland Barthes jäi vahingossa mutta kohtalokkaasti auton töytäisemäksi talvella 1980 Pariisin keskustassa. Barthes oli Pariisin tunnetuimpia intellektuelleja - filosofi, kirjallisuudentutkija ja semiootikko.

Vai oliko se sittenkään vahinko? Hänellä oli taskussaan polttavan tärkeä paperiarkki, ja hän oli juuri lounastanut François Mitterrandin kanssa. Kyyninen Mitterrand oli aikeissa pyrkiä presidentiksi.

Kansien välissä yhdistyvät politiikka (Ranskassa oli tulossa presidentinvaalit), riemukas intellektuellipiirien piikittely, kamppailu kielen funktiosta, puhetavasta, jolla hallita vaikka koko maailmaa. On takaa-ajoja, panemista, huumeita ja opiskelijabileitä. On vaikutusvaltainen salaseura riitteineen ja arvoasteikkoineen. Ja lukuisia murhia kylmän sodan aikana.

Älykkökeikareille kyytiä

Laurent Binet´n murharomaani on kovin pariisilainen, mutta hän kääntää sisäänpäinlämpiävän pariisilaisuuden herkulliseksi ajankuvaksi älyllisestä jälkistrukturalistisesta keikaroinnista, joka hurmasi ja huumasi myös Suomessa 1980- ja -90-luvuilla. Välillä se tuotti asiaa, välillä puutaheinää.

Barthesin kohtaloa selvitettäessä sattuu ja tapahtuu (en tässä avaa liikaa mitä ja miten). Romaanissa on siis sekä totta, että ei-totta.

Marxilaisfilosofi Louis Althusser kuristi oikeasti vaimonsa hengiltä, ja 1980 Bolognan rautatieasemalla räjähti äärioikeiston asettama pommi, joka tappoi 85 ihmistä.

Kirjan älyköt ovat tai ovat olleet todellisia Michel Foucaultista, Philippe Sollerista ja Julia Kristevasta Umberto Ecoon, Camille Pagliaan ja John Sandersiin. On Sartre ja pyrkyrifilosofi Bernard-Henri Lévy eli BHL, joka kulkee kauluspaita lähes napaan asti auki naisia kaataen.

Kirjassa seikkailevat myös presidentti Valéry Giscard d´Estaing, Mitterrand jo moni muu politiikan tuleva suuri nimi.

Binet ei filosofejaan kumarra. Hilpeästi ja armottomasti hän riisuu (myös kirjaimellisesti) heitä itseään täynnä oleviksi snobeiksi ja viisastelijoiksi, korskeiksi elostelijoiksi, ja/tai säälittäviksi luusereiksi. Poliitikot puolestaan käyvät valtapelejään – mutta liittyvätkö murhat niihin?

Lukunautintoa ja sisäistä hekottelua lisää, jos on edes jollakin tavalla tietoinen Ranskan 1970- ja 80-lukujen politiikasta ja Pariisin vasemman rannan intellektuellipiirien virtauksista.

Poliisi ja hissukka vauhdissa

Heti kirjan alkuun Binet onneksi pohjustaa lyhyesti mitä semiotiikka on - ja sitten mennään. (Ranskalaisille kieli itseisarvonakin on aina ollut tärkeä.)

Murhia ja kielimysteeriä ratkovat epätavallinen pari, Algerian sodassa ollut poliisi ja vasemmistolainen kielitieteen väitöskirjaa väsäävä hissukka. On myös pohjoisafrikkalaistaustaisia gigoloja, jotka ovat melkoisia selviytyjiä (ne jotka eivät kuole), ja mystinen bulgarialaiskaksikko, josta tulee ulkoisesti mieleen Tintin Dupond-Dupont-kaksikko.

Romaani pursuu henkilöitä. Ei pidä kavahtaa. Kun tarina lähtee lentoon, se on kuin Felliniä, Umberto Ecoa ja 007:aa. Pariisilaisen älyllisen kepeää ja parodista, ei vakavaa. Loppu tuo mieleen jopa Tähtien sotaa ja Tolkienin Sormusten herraa. Ja varmaan montaa muutakin, lukijasta riippuen.

Nurisen siitä, että yhä ranskalaiset hallitsijat kirjoitetaan saksalaisittain. Collège de France perustettiin François I:n aikana, ei Frans I:n. (Aurinkokuningaskin muuten olisi jo aika tuoda 2000-luvulle ja kirjoittaa sen XIV:n eteen Louis, ei Ludvig.)