Kirja-arvio: Kiinnostus Olavi Paavolaiseen ei hiivu – uusi esseekokoelma laajentaa kulttuurivaikuttajan kirjoittajakuvaa entisestään

"Kenttää ja kasarmia ei ole kirjoittanut kirjailija ja taiteilija Pentti Haanpää, vaan sotamies Haanpää, Pentti, siviiliammatiltaan tukkijätkä." (Paavolainen Tulenkantajien näytenumerossa 1928)

Tuoreen Paavolais-kirjan ja ylipäätään Paavolais-kuvan kannalta on avartavaa, että myös tätä puolta Paavolaisesta tuodaan esiin. Niin originelli kuin Paavolainen olikin, ei hänkään ollut näkijä ihan kaikessa. Paavolaisen kritiikki vaikutti Haanpään kirjailijan työhön eikä tämän ollut hetkeen helppoa saada teoksiaan julkaistua.

Paavolainen asettaa Haanpään kanssa vastakkain kotkalaisen Toivo Pekkasen sotilaskuvaukset, joissa hän näkee aivan toisenlaista henkevyyttä. Sen sijaan Haanpään esikoisnovellikokoelmassa Maantietä pitkin (WSOY 1925) Paavolainenkin näki vielä ”väkevää viehätystä” sekä ”tulevaisuuden ainesta tavallista enemmän”.

Keneen kalikka kalahtaa...

Sinänsä merkitsevää, miten kärkkäästi Paavolainen suhtautui hänen omiin teoksiinsa kohdistuneeseen kritiikkiin. Olavi Siippaisen kritiikki Synkästä yksinpuhelusta (WSOY 1946) sai Paavolaisen teroittamaan kynänsä Suomen Kuvalehdessä julkaistuun vastineeseen ”Olavit ottelevat”. Kritiikin kritiikissä Paavolainen tarttuu Siippaisen hänestä esittämiin väitteisiin, jotka eivät vastineen kirjoittajan mielestä pidä paikkaansa.

Kuten Helsingin Sanomien pitkäaikainen kirjallisuuskriitikko Jukka Petäjä on todennut, kritiikki ei ole viimeinen sana – päivälehtikritiikki ei ole palautetta taiteilijan työstä, vaan palvelua maksavalle yleisölle. Myös kriitikko voi olla väärässä.

Herää kysymys, mitä taiteilija voittaa ryhtymällä barrikadeille häntä kritisoinutta henkilöä vastaan? Tuoreemmista esimerkeistä voidaan poimia vuonna 2016 kirjailija Juha Itkosen pahastuminen hänen kirjansa kritiikistä ja ryhtyminen avoimeen vastarintaan Palatkaa perhoset (Otava 2016) -kirjan arvostellutta Arla Kanervaa vastaan. Eri asia on, voittiko tekijä mekkaloinnillaan mitään.

Ensimmäisiä elokuvakriitikoitamme

Kun kokoelmassa siirrytään tanssitaiteen kuvailuun, Paavolainen tuntuu toden teolla innostuvan. Ylisanoja riittää ja tekstiä suorastaan pulppuaa. Vastaavalla pieteetillä Paavolainen tarttuu elokuvataiteeseen, vielä kun koko taidemuoto oli meillä lapsenkengissään ja pelkästään sana ”filmi” sai suomalaiset nakkelemaan niskojaan halveksivasti. Paavolainen olikin filmikritiikeissään pioneereja maassamme.

Elokuvista Paavolainen nostaa esiin etenkin eurooppalaista elokuvaa, kuten René Clairin ja Josef von Sternbergin teoksia. Myös Charlie Chaplinin komiikan taustalta löytyvä tragiikka saa kiitosta. Suomalaista elokuvaa Paavolainen sen sijaan ripittää liian yksipuolisena, kritiikkiä saa varsinkin Erkki Karun elokuva Myrskyluodon kalastaja (1924).

Vaikka kosmopoliitti olikin, Paavolaisella säilyi sydämessään paikka menetetylle kotiseudulle. Kirjan päättävätkin kirjoitukset Karjalasta, joista hän toimitti myös kaksi kuvateosta 1940-luvun alussa. Paavolaiselle mikään ei tuntunut olevan vierasta – Kirjan toimittajat mainitsevatkin, että klassinen musiikki oli harvoja aiheita jotka jäivät Paavolaisen kynän ulottumattomiin.

Elämäkertoja ja tutkielmia

Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Ville Laamanen sekä 2016 eläkkeelle Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professuurista jäänyt H.K. Riikonen eivät ole Paavolaisen tekstien parissa ensi kertaa. He kokosivat Volga virtaa nyt Moskovaan -kirjan Paavolaisen keskeneräiseksi jääneeseen Neuvostoliitto-teokseen suunnitelluista teksteistä. Kirja julkaistiin Teoksen kustantamana 2016.

Riikonen on kirjoittanut Paavolaisesta myös laajan elämäkerran Nukuin vasta aamuyöstä (Gummerus 2014). Samoihin aikoihin ilmestyi professori Panu Rajalan Paavolais-elämäkerta. Laamanen käsitteli väitöskirjassaan (2014) Paavolaista.

Arvostelijana Paavolainen oli laaja-alainen ja lukenut. Hieman ponnekkuutta Paavolaisen arvosteluilta vie tietynlainen päättämättömyys, hänellä tuntuu olevan pakollinen tarve jakaa jokaisesta teoksesta risuja ja ruusuja. Kirjan teksteistä saa kuitenkin kiinnostavan kuvan ajan kirjallisista tuulista. Joiltain osin karsintaa olisi voinut tehdä, kuten tämän päivän lukijoille etäisistä tanssitähdistä tai kuunnelmanumeroista kertovien esseiden kohdalla.

Kiinnostus Paavolaiseen ei tunnu siis osoittavan laantumisen merkkejä. Elämme uutta luovaa aikaa on kuin kaiku viime vuosisadan alkupuoliskolta, jolloin Paavolainen eli kiihkeintä nuoruuttaan. Riikosen ja Laamasen ulkoasuaan myöten kaunis opus on jälleen yksi askel Paavolaisen tuotannon julkaisemisessa, josta tuntuu riittävän ammennettavaa.