Aiemmin kadulla eläneet rescue-koirat saivat maistaa mallielämää Ivana Helsingin kuvissa. Paola Suhonen haluaa muodin keinoin herättää ihmisiä pohtimaan eläinten oikeuksia.
Affe näyttää kuvassa vanhalta, viisaalta mieheltä. Sen nappisilmiä ja parrakkaita kasvoja voi ihastella myös Ivana Helsingin uudessa mallistossa. Ivana Helsingin perustaja Paola Suhonen haluaa muodin keinoin herättää ihmisiä pohtimaan eläinten oikeuksia.
– Itselleni tämä on läheinen ja rakas aihe, sillä minulla on ollut rescue-koira vuodesta 2003. Affe nukkui pois reilu vuosi sitten. Uskon siihen, että hyvinvointiyhteiskunnassa asioihin ja epäkohtiin täytyy puuttua, jos pystyy, ja jos voi vaikuttaa asioihin, Suhonen sanoo.
Affe tuli Suhosen luo Virosta. Se oli hylätty kadulle, eikä Affen tarkkaa taustaa voi koskaan saada selville. Tilanne on sama monien rescueiden kanssa.
– Itse epäilen, että kyse oli siitä, että Affe oli isokokoinen. Pentuna se on varmasti ollut söpö, ihana ja pörröinen pieni karvapallo. Kun se on yhtäkkiä venähtänyt pienen ponin kokoiseksi, se ei ole enää mahtunut perheeseen, Suhonen sanoo.
Suhonen ihastui Affen kuvaan rescue-koiria tarjoavalla nettisivulla. Hän kävi monta kertaa katselemassa koiran kuvaa.
– Kävin katsomassa ja seuraamassa kaveruksia, eli Körriä ja Affea. Oli pakkaspäivä uuden vuoden jälkeen, kun menin tarhalle. Yhtäkkiä Affe juoksi minua vastaan, ja tarhan työntekijät tulivat sanomaan, että herranen aika, ei koiria saa päästää vapaaksi. Sanoin, etten ollut vielä edes mennyt lähelle Affe-koiraa! Jotakin johdatusta oli, että Affe oli päässyt kettingistä irti, juoksi minua vastaan, ja yhteinen seikkailumme alkoi, Suhonen toteaa.
– Onneksi Körri oli saanut kodin, koska muuten minulla olisi ollut kaksi koiraa!
Affelle kaikki kääntyi siis parhain päin: se sai kodin Suomesta. Samalla tavalla ovat pelastuneet Viipurista Henrietta-omistajan luokse päätynyt Valma, 5, sekä Virosta Suomeen Mari-omistajan luokse saapuneet Rauha, 14,5, ja Ponttu, 11.
Entinen rankka elämä kadulla on nyt vain muisto. Nyt kovia kokeneet koirat poseeraavat mallien rinnalla muotikuvissa:
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.
Millaista oli rescue-koirien elämä aiemmin?
Perheenjäsen, kainalokaveri, pieni ystävä – vai sittenkin arvoton työkalu?
Koiran osa ei kaikkialla ole yhtä hyvä kuin Suomessa. Millaista oli rescue-koirien elämä aiemmin? Miksi niitä pelastetaan Suomeen? Tarinansa meille kertovat Moxi, 9, ja Risse, 9. Koirien puolesta vastaukset kirjoitti omistaja Samuel.
Millaista oli elämäsi ennen kuin tulit Suomeen?
Moxi: ”Synnyin metsästyskoiraksi Espanjan maaseudulle. Omistajani oli galguero, eli galgoja apunaan käyttävä metsästäjä. Heille koira on työkalu, joten yleensä me asumme esimerkiksi aaltopellistä rakennetuissa hökkeleissä, jonne auringonvalo ei pääse ja meidät otetaan ulkoilemaan vain metsästystä tai treeniä varten.
Galguerot myös pitävät meitä nälässä, jotta metsästäisimme paremmin ja treenaavat meitä juoksuttamalla kovaa vauhtia ja monta tuntia autojensa perässä. Kouluttamiseen he käyttävät keppiä, ja se sattuu."
Risse: ”Minä synnyin myös metsästäjälle, mutta minut löydettiin kaduilta harhailemasta. Taisin olla kadulla aika kauan, koska olen aika haka hankkimaan ruokani roskiksista ja väistämään ilkeitä ihmisiä sekä autoja. Olen pieni, joten minun oli helppoa luikahdella pienistä raoista, ja koska olen podenco, osaan myös hypätä korkealle ja tarvittaessa myös vaikka kiivetä aidan yli. Minua ei siis pitele juuri mikään!
Kadulta minut napattiin koiratarhalle, jossa isot koirat purkivat omaa ahdistustaan minuun ja kävivät päälleni useamman kerran. Minulta purtiin muun muassa kaula auki pari kertaa, jonka takia minut piti saada sieltä äkkiä pois. Tarhan vapaaehtoiset sanoivat, että he pelkäävät toisten koirien tappavan minut sinne. Olen aina ollut niin kovin kiltti, etten osannut edes pistää vastaan."
Kuulostaapa kurjalta! Mitä luulet, miksi sinut hylättiin?
Moxi: ”Tulin liian vanhaksi, eli olin noin 4-vuotias. Silloin minut valeltiin sytytysnesteellä ja tuikattiin tuleen, koska minusta haluttiin päästä eroon. Espanjassa koira ei ole luodinkaan arvoinen, joten metsästäjät keksivät monia erilaisia, toinen toistaan julmempia tapoja päästä meistä eroon.
Taisin olla todella viisas, kun ilmeisesti palavana juoksin karkuun ja tajusin kieriä tulen sammuksiin.
Ystävälliset ihmiset löysivät minut sytytysnestettä valuvana ja selkä pahoin palaneena ja veivät minut koiratarhalle turvaan. Siellä minut hoidettiin kuntoon, jonka jälkeen lensin Suomeen."
Risse: ”En tiedä, saatoin vain vahingossa karata. Tai sitten en ollut kovin hyvä metsästyskoira. Tykkään kyllä ennemmin löhötä auringossa kuin liikkua yhtään minnekään.”
Millaista elämäsi on nyt Suomessa?
Moxi: ”Olen kuullut sanottavan tätä tavalliseksi kotikoiran elämäksi. Mielestäni kyllä hihnassa lenkkeillään ihan liikaa, en ole koskaan ollut sen liikuntamuodon fani. Haluan spurtata täysillä ja sitten nukkua sohvalla, välimuotoja ei tarvitsisi olla. Kesän aikana olen kuulemma tuhdistunut hieman.
Rakastan ihmisiä ja olen erittäin hellyydenkipeä, joten onneksi rapsuttajia riittää. Nukun paljon omalla sohvallani ja hypin riemusta, kun mennään koirapuistoon. Olen ollut hyvin terve, ja palanut selkäni ei ole vaivannut minua ollenkaan parantumisen jälkeen.”
Risse: "Olen samaa mieltä Moxin kanssa, että lenkkeilyä on liikaa. Toki minä en siitä puistoilustakaan niin välitä. Tykkäisin, kun minua vaan kannettaisiin ympäriinsä ja minulle syötettäisiin herkkuja. Isäntä on eri mieltä ja pistää liikkumaan, namitkin pitää aina ansaita. Pidän kovasti ihmisistä ja hyppään yleensä kaikkien vieraiden syliin istumaan.
Tykkään jaella pusuja ja häntäni heiluu jatkuvasti, kun kaikki on niin kivaa! Paitsi vesisade, sitä me Moxin kanssa inhotaan. Olen ollut koko Suomessa oloni ajan terve ja käynyt eläinlääkärissä vain rokotuksilla ja vuositarkastuksissa.”
Lemmikki hoitaa myös omistajaansa:
25:33
