Ilona Kivilahti miettii edelleen, miksi häntä kohdeltiin julmasti pakkohoidossa, jonne hänet määrättiin vain 16-vuotiaana. Kauhukokemukset vainoavat edelleen painajaisissa.
Ilona Kivilahti sairastui anoreksiaan 15-vuotiaana. 16-vuotiaana hän masentui, otti yliannostuksen lääkkeitä alkoholin kanssa ja joutui sen seurauksena pakkohoitoon yli kahdeksi kuukaudeksi.
– Osasto oli tarkoitettu aikuisille, mutta minä en ollut aikuinen. Ikkunoissa oli kalterit, enkä saanut poistua osastolta, Ilona muistelee.
Minkäänlaista yksityisyyttä osastolla ei ollut.
– Kun kävin vessassa, ovi oli auki, ja hoitaja, joko mies tai nainen, kyttäsi minua koko ajan. Se oli nöyryyttävää. Myös suihkukäyntejä valvoi naispuolinen hoitaja.
Ilona pakotettiin syömään lääkkeitä, mutta hänelle ei kerrottu, mitä lääkkeet olivat. Vasta myöhemmin Ilonalle on selvinnyt, että kyseessä olivat vahvat neuroleptit. Lääkkeiden sivuvaikutukset eivät kuitenkaan jääneet Ilonalta huomaamatta.
– Kädet ja jalat tuntuivat hyvin painavilta, aivan kuin minut olisi sidottu näkymättömillä kahleilla sänkyyn. Myös silmäni kääntyivät välillä lääkkeen vaikutuksesta ylös. Se oli todella pelottavaa.
Omahoitaja nöyryytti
Kesken hoitojakson Ilonan omahoitaja vaihdettiin. Kun ensimmäinen hoitaja lähti jonnekin, apulaislääkäristä tehtiin uusi omahoitaja.
– Kun silmäni kääntyivät ylös, apulaislääkäri laittoi peilin kasvojeni eteen ja sanoi, että katso itseäsi kuinka sairas olet. Silmäsikin ovat kääntyneet ylös. Hän myös huusi minulle suoraan päin naamaani sylki roiskuen, etten pääsisi suljetulta osastolta koskaan pois.
Nuorta tyttöä uhkaukset pelottivat.
– Ymmärrän, että en tietenkään olisi voinut joutua olemaan suljetulla koko loppuikääni. Mutta tuolloin, 16-vuotiaana, kun taistelin laitoksessa yksin, minä en sitä tiennyt.
Koska osastolla ei ollut mitään tekemistä, Ilona pyysi saada itselleen lukion oppikirjoja voidakseen opiskella. Kirjoja ei annettu.
– Hoitajia oli, mutta he eivät tehneet mitään potilaiden kanssa. Hoitajat olivat aina lasisessa kopissa kahvilla, ja ovi oli tiukasti lukossa. Ikkunoista ei näkynyt juuri mitään. Niin sanottu hoito paikassa oli sitä, että yhden tai kahden viikon välein minulla oli juttelutuokio hoitajan tai lääkärin kanssa.
