Eija Suvimäki on ollut työttömänä eri pituisissa pätkissä yhteensä yli kymmenen vuotta. Nyt kuusikymppisenä pitkäaikaistyöttömänä hän ei enää edes haaveile työpaikasta. Hyvää elämää hän on kuitenkin elänyt omin avuin ilman palkkanauhaakin.
– Henkilökohtaisesti en enää edes odota, että saisin töitä, Eija Suvimäki sanoo.
Eijalla on takanaan pitkiä työttömyysjaksoja, joista ensimmäinen alkoi vuonna 1992. Hän sai tuolloin potkut palkanlaskijan tehtävistä. Irtisanomista perusteltiin taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä.
Henkilöstösihteeri totesi, että osastonsa nuorimpana Eijalla oli paremmat mahdollisuudet saada töitä kuin pitkälti yli viisikymppisillä kollegoilla. Nuo mahdollisuudet eivät realisoituneet. Eija oli ilman töitä vuosikymmenen loppuun asti.
– Se oli juuri sitä aikaa, kun pankit hajosivat ja tuli iso lama. Meidän perheen pelastus oli, että mieheni sai säilyttää työnsä.
Virallisesti Eija ei ollut koko 1990-lukua työttömänä, sillä hän tuli heti irtisanomisen jälkeen raskaaksi, synnytti toisen lapsensa ja jäi kolmeksi vuodeksi hoitovapaalle. Mutta senkään jälkeen töitä ei löytynyt. Eija haki paikkoja seitsemän vuotta tuloksetta.
– Totta kai olin katkera. Ja sekin harmitti, että eläke ei työttömyysaikana karttunut mihinkään. Olin ehkä vähän erikoisesti jo hyvin nuorena miettinyt sitä, että pitää käydä mahdollisimman pitkään töissä, jotta saa hyvän eläkkeen.
– Mutta Suomi oli sellaisessa lamassa, että kukaan ei saanut töitä. Me sentään saimme asuntolainan ja muut maksut hoidettua. Ja kun oli aina joutunut sopeutumaan pieniin tuloihin, rahaa osasi käyttää sillä lailla, että sitä ei laitettu kuin välttämättömiin menoihin. Käytettiin niitä rahoja, joita käytettävissä oli.
”Tiedän, että ei minua kukaan palkkaa”
Eijan viimeisimmästä työpäivästä oli ehtinyt kulua noin kymmenen vuotta, kun uutta työtä viimein löytyi – tällä kertaa kuorma-autonkuljettajana.
– Olin ajanut kuorma-autokortin jo kaksikymppisenä ja katsellut niitä hommia oikeastaan koko työttömyysajan. Se oli sellainen pitkäaikainen haave. Kun sitten sinne loppujen lopuksi pääsin, niin voin sanoa, että se oli oikeastaan elämäni parasta aikaa.
Eija ajoi elintarvikkeita yöjakelussa. Parin vuoden päästä samasta yhtiöstä tarjottiin hänelle päivätyötä laskuttajana. Eija otti paikan vastaan, mutta ei ehtinyt toimia siinä kauaa.
– Oli ensimmäinen työpäivä uudenvuoden jälkeen vuonna 2005, kun esimies kysyi minulta päivän päätteeksi, onko minulla kiire kotiin. Sanoin, että eihän minulla mitään kiirettä ole. Sitten hän ilmoitti, että taloon palkataan kuljetuspäällikkö, laskuttajan paikka lakkautetaan ja minut irtisanotaan taloudellisista ja tuotannollisista syistä.
– Olin, että aha, olipa kiva uudenvuoden yllätys.
Irtisanominen tuomittiin myöhemmin laittomaksi. Eija sai siitä korvauksia, mutta uutta työtä ei taaskaan löytynyt.
– Kyllä siinä mietti, että kuinkahan tässä pärjätään. Minulle ei kuitenkaan tullut sellaista oloa, että olisin huonompi ihminen kuin muut. En myöskään miettinyt, olisinko voinut tehdä jotakin toisin. Olin jo oppinut, että syy ei ollut minun.
Lähes 500 työttömyyspäivän jälkeen Eija meni työvoimatoimiston järjestämään työvoimapoliittiseen toimihenkilökoulutukseen ja sai määräaikaisen etuuskäsittelijän paikan. Työsuhde kesti toista vuotta. Seuraavaksi Eija pääsi korjausompelijaksi Vantaan työttömät ry:hyn, mutta sekin määräaikaisuus loppui kahden vuoden jälkeen.
Nyt Eija on ollut työttömänä vuodesta 2014 lähtien.
– En ole oikeastaan edes hakenut minnekään. Tiedän, että ei minua kukaan palkkaa, kun minulla on ollut vakava sairaus, joka on vienyt työkykyä alemmas – mutta ei kuitenkaan niin paljon, että saisin työkyvyttömyyseläkettä.
– Ensi kesänä pääsen pitkäaikaistyöttömille ikääntyneille tarkoitettuun työttömyysputkeen, eli saan ansiosidonnaista päivärahaa vanhuuseläkkeeseen asti.
”Ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin”
Vantaan työttömät ry:n puheenjohtajana Eija on nähnyt työttömyyttä läheltä muutenkin kuin oman kokemuksensa kautta.
– Yhdistyksemme päiväkirjaan, johon kaikki tiloihin sisälle tulevat laittavat päivittäin nimensä, kertyy kuukaudessa noin 2 500 nimeä. Vielä kolmisen vuotta sitten niitä tuli sellaiset 1 000–1 300 kuukaudessa. Eikä meillä käy kuin murto-osa Vantaan työttömistä. Se kertoo siitä, mikä tämä nykyinen tilanne on.
Eija on huomannut, että irtisanomisuutisten jatkuessa ihmisten suhtautuminen työttömiin on parantunut.
– Ei ole enää sellaista ajattelutapaa, että tuo nyt on vain työttömänä. Eräs entinen naapurini kerran sanoi, että eikös ne työttömät ole vähän sellaisia ressukoita ja alkoholisteja. Sanoin hänelle, että kuule, ne on ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin, samanlaisia kuin töissä käyvät – heillä vaan ei satu olemaan töitä.
– Tällä hetkellä, kun työttömyyttä on niin paljon, jokainen pystyy näkemään, että töitä ei vaan löydy.
Vantaan työttömät ry:ssä toimintaan osallistuvat ovat keski-iältään noin 55-vuotiaita ja vanhempia.
– On sellaisiakin, jotka ovat jääneet työttömiksi jo 90-luvun lamassa eivätkä ole saaneet yhtään työtä sen jälkeen. Ei tällaisilla pitkään työttöminä olleilla ole enää voimia lähteä esimerkiksi perustamaan yritystä, kuten nyt on väläytelty. Monella on ihan tarpeeksi siinä, että selviää normaalista arjesta eteenpäin.
Erityisen huolissaan Eija on nuorisotyöttömyydestä.
– Toivon, että omat lapset ja muutkin nuoret pääsisivät töihin. Että elämä lähtisi eteenpäin eikä jouduttaisi asumaan kotona vanhempien nurkissa niin, ettei päästä itsenäistymään ollenkaan.
– Jos nuoret eivät saa edes sitä ensimmäistä paikkaa, niin he ovat aika huonoissa lähtökohdissa tähän elämään.
”Olen aina lähtenyt ihmisten joukkoon”
Eija uskoo selvinneensä pitkistä työttömyysjaksoista selväjärkisenä oman luonteensa ja toimintatapojensa ansiosta.
– Olen mukana monissa järjestöissä vapaaehtoisena. Viikot menevät yhdistystoiminnoissa ja vertaistukiryhmissä, viikonloput olen enemmän perheen kanssa. Minulla ei ole vapaa-ajan ongelmia, toisin kuin monilla sellaisilla, jotka eivät ehkä jaksa lähteä mihinkään ja masentuvat. Olen aina lähtenyt ihmisten joukkoon. Työttömien joukosta olen löytänyt paljon uusia tuttavuuksia ja kavereita.
– Olen muutenkin sellainen, että yritän aina etsiä joka asiasta sen positiivisen puolen. Jos rupean ajattelemaan negatiivisesti, se vain pahentaa oloa.
Ja oikeastaanhan asiat ovat Eijan mielestä aika hyvin.
– Selvisin 90-luvusta, ja ikää on tullut lisää. Miehenikin on jo eläkkeellä, eikä meillä ole asunnosta velkaa. Terveyttäkin on. Toivonkin, että pysyn jatkossakin fyysisesti toimintakunnossa. Ja erilaisia vapaaehtoisjärjestöjä tuskin jätän koskaan. Siellä tapaa sitä vertaistukea ja pystyy ehkä antamaan toisillekin jotakin.
– Totta kai olin ajatellut, että olisin pidempään töissä. Mutta hyvä elämä minulla on ollut siitä huolimatta, Eija sanoo.
"Ongelmana on avointen työpaikkojen puute"
Huomenta Suomessa keskusteltiin työllisyydestä SAK:n Joonas Rahkolan ja EK:n Ilkka Oksalan kanssa huhtikuussa 2016. Miten he kommentoivat hallituksen suunnittelemia uudistuksia työttömyysturvaan?
8:40
