Kaisla Saarikoski sai OCD-diagnoosin vasta aikuisiällä, vaikka hän alkoi oireilla jo lapsena.
Kaisla Saarikoski pujottaa varpaat tottuneesti keittiön laatikon vetimen läpi ja vetää laatikon auki.
– Olen tottunut lapsesta asti tekemään tosi paljon asioita jaloillani, kun en uskalla kaikkeen koskea käsillä.
Hän on muun muassa tottunut painamaan hissinappulaa polvella tai nostamaan maahan tippuneen kuitin varpaidensa avulla.
Syynä erikoiseen käytökseen on pakko-oireinen häiriö eli OCD, jonka diagnoosin Kaisla sai vasta aikuisiällä masennusdiagnoosin jälkeen.
Asian ytimessä.doc: OCD – näkymätön myrsky
Saran perheen elämä kääntyi hetkessä päälaelleen, kun 10-vuotias tytär joutui osastohoitoon. Kaisla sen sijaan sai oman diagnoosinsa vasta aikuisiällä.
Dokumentissa Sara ja Kaisla kertovat, kuinka näkymättömän sairauden kanssa voi pärjätä.
OCD:n oireet alkavat useimmiten jo lapsuudessa tai nuoruudessa, tavallisimmin yhdeksän ja 14 ikävuoden välillä. Lapsilla pakkotoiminnot, kuten peseminen, toistaminen, tarkistaminen, ovat tavallisempia kuin pakkoajatukset.
Kaisla muistaa oireilleensa ensimmäisen kerran jo 8-vuotiaana.
– Ensimmäinen sellainen paljon elämää rajoittava OCD-jakso mulla oli 12-vuotiaana. Silloin en pystynyt koskemaan ovenkahvoihin tai puhelimeen.
Kaisla oli vakuuttunut, että hänen veljensä ystävä oli koskenut myrkylliseen aineeseen ja saastuttanut heidän kotinsa. Tämän seurauksena hän vältteli niin ovenkahvoja kuin ruokapöydässä syömistä. Hän seurasi myös, koskivatko muut perheenjäsenet "myrkyttyneisiin" tavaroihin ja vältteli aktiivisesti näitä paikkoja.
Kaisla ei koske pesuainetabletteihin käsin, vaan laittaa ne lusikalla koneeseen.
Lapset pyrkivät usein piilottelemaan oireitaan jopa vanhemmiltaan. Näin myös Kaisla toimi, sillä pelkäsi johtuvansa kaverien pilkan kohteeksi.
Hän kyllä tiedosti, että hänen poikkeava käytöksensä herätti huomiota. Vanhemmat eivät kuitenkaan osanneet reagoida tilanteeseen, vaikka näkivät, ettei Kaisla enää syönyt muiden kanssa ruokapöydässä, vaan sulkeutui huoneeseensa.
– Kotona oireet huomattiin, mutta vanhemmat eivät oikein tajunneet, mistä on kyse. Silloinhan sitä tietoa oli vielä vähemmän kuin nyt.
Sairauden sisustama koti
Keittiön nurkkakaapista Kaisla kaivaa painavan valurautapannun, jota käytti 10 vuotta ennen kuin uskalsi vaihtaa pinnoitettuun pannuun. Myös kahvinkeittimen muoviosa on saanut lähteä. Muovit assosioituvat Kaislan päässä suoraan vaarallisiin kemikaaleihin ja myrkkyihin.
– En uskaltanut käyttää mitään pinnoitettuja pannuja, enkä mennä kylään ihmisille, joilla oli teflonpannu, koska se ahdisti niin paljon.
Kaislan kotona on siistiä ja pelkistettyä. Eteisessä kengät asetellaan aina muovisiin kurakaukaloihin, ettei kenkien pohjissa sisään tullut moska tai vesi saastuta tai pilaa lattioita.
Jokainen asunnossa oleva huonekalu on tarkkaan mietitty, ja niiden tuoteselosteet ja huonekaluissa käytetyt kemikaalit tarkastettu ennen ostopäätöksen tekemistä.
Kaisla suunnittelee uuden sängyn ostamista. Hän on pohtinut asiaa jo lähes vuoden. Tähän asti hän on nukkunut futonpatjalla, sillä se on tuntunut turvallisimmalta.
– Se on kotimainen, eikä siinä ollut mitään haitallisia kemikaaleja. Se tuntui ainoalta, missä uskalsin nukkua.
Kaisla on tottunut tekemään paljon jaloillaan. Esimerkiksi avaamaan keittiön laatikon.
Sängyn ostaminen tuntuu mahdottomalta OCD-ajatusten sekoittaessa pään. Kaisla pelkää sängyssä käytettyjä kemikaaleja.
– Vaikka se tuntuisi kemikaalien puolesta turvalliselta, niin entä jos sitä on säilytetty jossain homeisessa varastossa. Sitten se onkin homeessa ja sairastuttaa.
Puolitoista vuotta eristyksissä
Myrkyttymistä ja sairauksia pelkäävälle Kaislalle korona-aika oli erityisen vaikea. Hän sulkeutui täysin kotiinsa neljän seinän sisälle.
– Se oli tosi vaikea ajanjakso. En käynyt puoleentoista vuoteen kertaakaan kaupassa tai mistään julkisissa tiloissa. En nähnyt ystäviäkään.
Hankalimpina aikoina säteilyä pelkäävä Kaisla näki vaaroja joka puolella, jopa hengitysilmassa. Myös punkkipelko on saanut aikaan sen, että nurmelle astuminen paljain varpain tuntuu ylitsepääsemättömältä.
– Kaupungilla kävellessä olen saattanut vältellä puita, ettei punkki vaan voi hypätä sieltä niskaan.
Masennusta vai pakko-oireita?
Vuonna 2010 Kaislalla diagnosoitiin masennus totaalisen romahduksen jälkeen. Kaislasta tuntui heti, ettei diagnoosi tuntunut täysin omalta, mutta ei osannut vielä tuolloin yhdistää oireitaan OCD:hen.
Suurin osa OCD:ta sairastavista sairastuu elämänsä aikana toiseen psykiatriseen häiriöön, esimerkiksi masennukseen tai ahdistuneisuushäiriöön, joka voi vaikeuttaa OCD:n diagnosointia. Toinen syy sairauden alidiagnosoinnille on potilaan häpeä ja oireiden piilottelu.
– Olin toki masentunut, mutta se oli OCD:n seurausta. Olin niin uupunut OCD-oireiluun, että masennus oli seurausta siitä.
Kaislan kokemus ei ole poikkeuksellinen, sillä OCD:n tunnistamisen viive on usein vuosia tai jopa vuosikymmeniä.
Seitsemän vuotta masennusdiagnoosin jälkeen psykiatrinen sairaanhoitaja ehdotti Kaislalle ensimmäisen kerran OCD-ryhmäterapiaa.
– Ajattelin silloin, että ei minulla mitään pakko-oireita ole, kun en pyrittele numeroita päässäni tai pese jatkuvasti käsiä. Minulla se OCD oli asioiden välttelyä ja sairastumisen pelkoa.
Kaislaa harmittaakin, että OCD yksinkertaistetaan liian usein vain siivousvimmaan tai hygieniasta huolehtimiseen. Sairaus on Kaislan mukaan paljon moniulotteisempi, miltä se päällepäin näyttää.
– Joskus olen miettinyt, että eikö muiden pään sisällä ole tällaista melua.
En enää häpeää
Kaislaa hoidettiin masennuspotilaana 11 vuotta ennen kuin diagnoosi tarkentui OCD:ksi. Psykiatrinen sairaanhoitaja pyysi Kaislaa täyttämään pakko-oirekyselyn, ja tulokset olivat selvät.
– Silloin minullakin vihdoin syttyi lamppu päässä. Siitä meni sitten muutama kuukausi, niin sain virallisen diagnoosin.
Kaisla sai diagnoosin vuonna 2021. Keväällä 2023 hän löysi sopivan terapeutin, joka on auttanut siinä, että sairaus on pysynyt kurissa.
– OCD ei usko järkipuhetta. Tämän sairauden kanssa on tärkeää lähteä pienin askelin kohtaamaan sitä pelkoa ja epävarmuuden tunnetta.
Pakko-oireita voidaan lievittää altistusharjoitteita sisältävällä terapialla, lääkehoidolla ja niiden yhdistelmällä. Ilman hoitoa sairaus voi olla pitkäaikainen.
Kaisla on lääkepelon takia jättänyt lääkehoidon, mutta keskeisenä osana sairauden hoitoa hänelläkin on terapia ja altistusharjoitusten tekeminen.
Kaislan oireet ovat pahentuneet viiden vuoden välein ja huonompaa kautta on kestänyt aina reilun vuoden. Häntä pelottaa, milloin vastassa on jälleen oireiden syveneminen.
– Yritän muistuttaa itseäni, että tilanne on eri, sillä nyt mulla on diagnoosi, oikeat työkalut, vertaistukea, enkä enää häpeä tai piilottele.
Kaisla kertoo elämästä OCD:n kanssa myös Instagramissa. Sairauden hyväksyminen ja häpeästä irti pääseminen on ollut hänelle tärkeää.
– OCD kulkee aina elämässäni, mutta nyt terapian avulla olen pystynyt myös elämään sellaista mun näköistä hyvää elämää.
– Olen hyväksynyt, että mulla nyt on tällainen matkakumppani.
