1930-luvun kasvatusoppaassa varoitetaan lohduttamasta parkuvaa vauvaa liikaa ja kehotetaan kasvattamaan lapsi kuuliaisuuteen jo varhain. Viiden jälkeen -ohjelma kävi läpi vanhoja ohjeita ja kysyi asiantuntijalta, miten ne vertautuvat nykyisiin suosituksiin.
Viiden jälkeen -ohjelmassa kaivettiin esiin kasvatusopas noin sadan vuoden takaa. Teoksen kirjoitti suomalainen lääkäri ja professori Armas Ruotsalainen. Kirja tarjosi aikansa äideille tarkkoja ohjeita siitä, miten pienokaisia tulisi hoitaa ja kasvattaa.
Studiossa ohjeita kommentoi Mannerheimin Lastensuojeluliitton vanhemmuuden tuen asiantuntija Anna Puusniekka.
Verkkojutun kursivoidut kohdat ovat valikoituja sitaatteja vuonna 1932 julkaistusta teoksesta Nuoren äidin kirja (WSOY).
Kasvatus alkoi jo ensimmäisellä elinviikolla
Kirjan mukaan kasvatuksessa ei ollut varaa odottaa. Ohje oli yksiselitteinen:
Tehdään ikävä erehdys siinä, että vitkastellaan lapsen kasvatuksen aloittamista siksi, kunnes se on tullut vuoden tai useammankin ikäiseksi. Jos oikein menetellään, voidaan aivan nuortakin lasta jo alusta saakka kasvattaa järjestykseen, kuuliaisuuteen ja siisteyteen.
Nykypäivänä asiasta puhutaan toisin, Puusniekka sanoo. Hänen mukaansa tätä nykyä ei niinkään käytetä kasvatus-termiä pienten sylilasten kohdalla, vaan pikemminkin puhutaan varhaisesta vuorovaikutuksesta, joka alkaa heti lapsen synnyttyä.
– Lapsen kasvu ja kehitys tapahtuu vuorovaikutuksessa vanhemman kanssa. Se on lapsen tarpeiden kuulemista ja niiden täyttämistä: johdonmukaisuutta, huolenpitoa ja hellyyttä, asiantuntija kertoo.
1930-luvun ohjeissa itkuun suhtauduttiin epäilevästi. Kirja varoitti vastaamasta parkumiseen liian herkästi.
Ajattelemattomasti tehdään myös siinä, että lapsi heti kun se rupeaa vähänkin parkumaan, siepataan ylös vuoteestaan, siitä hyssytellään, heilutellaan ja kannellaan ympäri huonetta. Tässä on se vaara tarjona, että lapsi oppii levottomana olemisen pahan tavan, vaatien tuudittelemista ja kanniskelemista.
Puusniekan mukaan nykytieto kääntää asetelman päälaelleen. Asiantuntijan mukaan vauvan itku ei ole vallankäyttöä vaan ainoa tapa ilmaista jonkinlaista tarvetta.
– Vanhemman on syytä reagoida itkuun jollain tavalla. Kyllä arvailu on hyvä, mitä itkun taustalla voi olla, mutta ei se kyllä vallankäyttöä ole.
Ei "kumituttia"
Kirjan ehkä jyrkimmät varoitukset koskivat rauhoittamista. Erityisesti lääkkeitä ja tuttia pidettiin vaarallisina.
Kavahtakoon jokainen äiti omin päin käyttämästä kaikenlaisia lääkeaineita, joita tuttavat neuvovat pienokaisen rauhoittamiseksi ja vaivuttamiseksi uneen. On sattunut, että lapsukainen on saanut hengellään maksaa sen, että vanhemmat ymmärtämättömyydessään ovat antaneet sille huumaavia aineita.
Kumitutti on tarpeeton väline pienen lapsen hoidossa. Ei ajattele monikaan äiti, mitä tekee, työntäessään rakkaimpansa suuhun tutin, joka on kieriskellyt likaisilla lattioilla.
Puusniekka muistuttaa laajalti ymmärretystä itsestäänselvyydestä, että tätä nykyä lapsen rauhoittamiseen ei käytetä lääkinnällisiä keinoja, ainakaan omin päin, ja kannustaa aina tarvittaessa kääntymään terveydenhuollon ammattilaisten puoleen.
– Lääkkeellisiä keinoja ei yleensä käytetä lapsen rauhoittamisessa, vaan psykososiaalisia ohjauskeinoja, kuten säännöllinen päivärytmi, iltarutiinit ja vanhemman läsnäolo, vanhemmuuden asiantuntija muistuttaa.
Nykyään tutin käyttämiseen suhtaudutaan huomattavasti lempeämmin kuin mitä 1930-luvun oppaassa varoitellaan.
– Ei todellakaan ole näin tuomitsevaa kuin 30-luvulla. Kyllä se [tutin käyttö] annetaan enemmän vanhemman harkintaan. Mutta se ei korvaa vanhemman syliä ja lohtua, Puusniekka sanoo.