Yhdysvaltalainen Jenny Harrington kirjoittaa Today-uutissivustolla, miten hän valmisteli parantumattomasti sairaan lapsensa kuolemaan.
Immunoterapia ei auttanut. Vasta kahdeksanvuotiaan pojan leukemia oli kahden vuoden aikana myrkyttänyt lapsen elimistön. Poika oli väsynyt, ruokahaluton ja kipeä – mutta elämänjanoinen. Jenny Harrington piti kiinni lapsensa kylmästä kädestä ja kuunteli hänen pingottunutta hengitystään.
Pian lääkärit tulivat hakemaan Jennyn poikansa sairaalahuoneesta. Aamuöistä tyhjyyttään humisevassa käytävässä he kertoivat äidille murskaavat uutiset. Hänen lapsensa kuolisi. Todennäköisesti jo ennen aamunkoittoa.
Jennyn hengitys lamaantui shokista. Mutta yksi ihminen järkyttyisi uutisesta vielä enemmän.
– Kyyneleitä nieleskellen otin syvän henkäyksen, pidin sisälläni haukkomaani happea ja menin takaisin huoneeseen istumaan pian kuolevan lapseni viereen, Jenny kirjoittaa.
”Vaikeinta, mitä olen ikinä joutunut tekemään”
Jennyn olisi puhuttava poikansa kanssa. Mutta mitä sanoa lapselle, jolle on annettu elinaikaa vain tunteja? Jenny oli jo aiemmin kertonut pojalleen, rakastavansa tätä. Lapsi tiesi ja näki sen. Mitä muuta vanhempi voi sanoa kuolevalle lapselleen?
Jenny päästi keuhkoissaan pitämänsä ilman ulos ja pahoitellen uutisiaan lausui: ”Sinä teet kuolemaa.”
Järkyttynyt ja raivostunut poika katsoi äitiään suurentunein, lasittunein silmin. Jenny näki katseessa pelkoa, vihaa ja epäuskoa. Lapsi oli uskonut, kun hänen vanhempansa olivat kertoneet sairauden parantuvan. Nyt taikasanat kaikuivat tyhjyyttään.