Huolestuneen vanhemman kysymys Washington Post -lehden palstalla nostaa esiin tärkeän kysymyksen.
Miten lapselle puhutaan kuolemasta? Entä, jos kukaan lähiomainen ei nuku pois lapsen ollessa pieni: miten kuolema otetaan esiin, ja pitääkö siitä keskustella?
On tavallista, että nelivuotias on huolissaan kuolemisesta. Esimerkiksi ystävän perheessä sattunut kuolemantapaus voi tuoda aiheen pienen mielen tietoisuuteen – kaikessa hämmentävyydessään.
"Kaverin isoisä kuoli, minunkin isoisäni voi kuolla!"
Taaperoikäinen on hyvin kiintynyt perheeseensä, ja kuoleman lopullisuuden ymmärtäminen voi olla kauhistuttava ajatus. Lapsi esimerkiksi kuvailee asioita sanomalla ”minun äitini”, ”minun isäni”. Tämä kertoo terveestä suhteesta huolenpitäjään, kertoo Washington Post.
Samalla lapsi alkaa muodostaa omia ajatuksiaan maailmasta. Vanhempien huomio on lapselle tärkeää, ja kuoleman kohtaaminen käynnistää pelottavien ajatusten reaktion: "kaverin isoisä kuoli, minunkin isoisäni voi kuolla, isä voi kuolla, minäkin voin kuolla".
On hyvä asia, että lapsi puhuu huolensa aikuiselle. Silloin hän ei jää yksin ikävien ajatusten kanssa, ja aikuinen voi tuoda niihin selkeyttä. Älä anna omien ajatustesi tai kokemustesi kasvattaa pelkoja: älä esimerkiksi panikoi ja etsimällä etsi ”pahoja” asioita, joilta lasta täytyisi suojella.
Jos sekä vanhempi että lapsi ovat hyvin herkkiä ihmisiä, huolestuneisuus voi tarttua henkilöstä toiseen ja lisätä stressiä entisestään. Jos kuoleman käsitteleminen on hankalaa, hanki itsellesi kuuntelija tai valmentaja – joko ystävä tai terapeutti.
